Kivun vaikutuksia

Linkkasin blogini facebookkiin, ja sainkin yhteydenottoja, kuuntelin muutaman muun kiputarinan ja  sain kasapäin tsemppiviestejä. Lämmin kiitos siitä teille, ja tervetuloa mukaan lueskelmaan mun höpinöitä.

Tänään aattelin pohtia miten kipu vaikuttaa arkeen.Jokunen kipukroonikko sieltä ruudun takaa osaa varmasti samaistua ainaki osaan asiaan näistä.

Univaikeudet:  Niinpäniin, se uni siis. Mä oon aina rakastanut nukkumista, siinä pääsee hetkeksi pois kaikista elämän vaatimuksista. Saa vaa vetää peiton korviin ja nukahtaa. Mutta aina nukkuminen ei olekkaan niin helppoa. Se K:lla alkava vihollinen herättää aivan liian usein,se valvottaa öitä ja tekee siitä nukkumisesta tuskaa. Onneksi univaikeuksiin on kuitenki olemassa lääkkeitä, ilman niitä ei tulisi unesta eikä mistään muustakaan mitään. Tässä ote vanhasta päiväkirjamerkinnästäni  

       Älähdän kivusta. Koko kehoni riipii voimakas vihlaisu, joka vääntää kehon sikiöasentoon ja salppaa hengityksen hetkeksi. On yö. Herään taas siiihen saatanan kipuun,siihen kehon viholliseen joka hyökkää paikkaa ja varsinkaan aikaa katsomatta. Siirrän varovaisesti jalkaa ja kiepsautan mahalleen. Toinen vihlaisu.  Hengittäminen on välillä niin kivuliasta että itkettää. Kehoni on itsekkin uupunut, väsynyt ja voimaton. Turtuvun vahvaan voimaan joka rieputtellee kehoani antamatta hetken armoa. Se hiipii alaselästä kohti keskiselkää,kiertäen rintarankan ja painamalla oikeaa keuhkoa. Se antaa viiltävät puukon iskut lapaluiden väliin, ja valtavan paineen tunteen lonkkiin ja alakertaa. Se tuikkii terävällä piikillä lantion seutua ja saa silmät valumaan kyyneleitä.

       Se tekee minusta avuttoman, pienen ja heikon. Se vie multa toivon.  Se pakottaa mut nousemaan ylös, ihan kuin tahalleen tekemään oloni helvetelliseksi ja pakottaa mut vaikka konttamaan lääkekaapille. Yön pimeässä tallustelen hiljaa, jokaista askelta kuin varoen ja pelkäen ettei tuikkaukset vedä mua matalaksi. Käyn lääkekaapilla ja palaan sänkyyn. Älähtäen jälleen kivusta. Hetken makaan paikallaan ja toivon ja rukoilen parampaa oloa ja kauhulla odotan

     Aamua.

Väsymys:  Uni kun jää katkonaiseksi,niin luonnollisesti siitä seuraa väsymys ja uupumus.  Toisaalta taas myös useat kipulääkkeet yms väsyttävät. Huoli huomisesta, tieto toivottomuudesta ja pelko päivästä väsyttävät,ainakin itseäni. Ne ketkä mut tarkemmin tuntee tietävät että oon 70 % päivästä väsynyt. Siihen liittyy monet tekijät,mutta yksi on juurikin se että uni ei ole välttämättä laadukasta,vaikka näyttääkin että "taashan se nukkuu"

Masennus : Tämään ei varmaan mikään yllätys. Iso osa kroonisesta kivusta kärsivistä,sairastaa myös masennusta. Se ei välttämättä ole se pääsyy sairastumiseen,mutta ainakin masennusta edesauttava asia. Ja onhan se päivänselvää, kun on suurimmanosan elämästä kipeä,niin kyllä se vaikuttaa tuonne yläkoppaankin,ihminen kun tuuppaa olemaan kokonaisuus. mm,nämä kysymykset saattavat ressata pääkoppaa "Mitä jos tää kipu ei koskaan helpota?, Onkohan tää jotain vakavampaa? Pystynkö koskaan olemaan normaali? Voinko tehdä töitä ikinä? Haluaako kukaan mua ku oon aina vaan kipea?  Tuttuja lauseita myös itselleni. Se valtava riittämättömyyden, epätoivon ja huonon omatunnon olo mielessä. se on tosi voimia vievää. Vaikka järjellä ajateltuna ei kenenkään tarvisisi ajatella nuin,kun eihän kukaan valitse sairastua.

Ruokahalunmuutokset  :  Mä yhteenvälin heräsin aina öisin,kahen kolmen aikaan kipuun ja siihen että uni ei tullut. Silloin menin jääkaapille. Hiljaa hiivin keittiöön,varoen askelia ettei kukaan heräisi. Avasin jääkaapin oven,ja kirkas  jääkaapin valo tulvi keittiöön. Olin niin vihainen,surullinen ja pettynyt että olen taas tähän aikaa hereillä,kun pitäisi nukkua. Lupasin itselleni syödä. Syödä mitä vain ja milloin vain. Yleensä jotain hyvää, eli suklaata ja maitolasi. Jäätelöä. Jotain makeaa tai sitä mitä kaapista sattui löytymään. Se helpotti hetkellisesti,mutta eihän se kipua vienyt. Eikä tuskaa. Silti sen teki. Antoi tavallaan luvan syödä,siitä eestä kun oli kipeä ja joutui kärsimään. 

 Ja tätähän jatkui myös päiväs aikaa. Siihen päälle lääkkeet joiden yleisin haittavaikutus on painonnousu ja se että ei pystynyt pahemmin liikkumaan. Niin painohan siinä nousi. Luonnollisesti. 
Toisaalta ruokahalumuutokset voi mennä myös toiseen äärilaitaan kuten näin :

Makaan terveyskeskuksen vuodeosastolla toista päivää. Oksennan puolen tunnin välein, lähinnä vettä kun mitään muuta ei tule. Sappinesteet laitettu jo pussinpohjalle ajat sitten. Kädessä kanyylin kautta virtaa ravintoliuos,ja sairaanhoitaja tuo jo toista pahoinvointilääkettä ruiskussa. Ruuan ajatteleminenkin saa oksennuksen suuhun. Toinen päivä jo mennyt oikeastaan ilman ruokaa. Oksennsupusseja pyydetty vaihtamaan tiuhaan tahtiin, ja vesihörpyn jälkeen olo pakottaa taas sujauttaan suun kohti oksennuspussia. Järkyttävän huono olo ja kipu. Oloa ei yhtään paranna vahvat kipulääkkeet jota pumpataan että pystyn olemaan. Menee kolmaskin päivä ilman kiinteää ruokaa, vettä ja limukkaa toki mennyt,mutta nekin tullut samantien ulos. Olo siis melko huono ja voimaton. Voi kunpa maistuis ruoka. Mutta ei mene alas ei. 

Ärtyneisyys  Minä ainakin myönnän että saatan olla hyvinki ärtynen kun olen kipeä. Se kun joku ramppaa ovella, imurin ääni, liian kirkas valo, huutaminen , saa mut hermoromahduksen partaalle.  Inhoan jos oon ärtynen,mutta usein sillon on myös kipeä olo tai asiat huonosti. Siksi mielelläni vietän paljon aikaa yksin,ettei muut joudu kuulemaan tiuskimisiani. 

Sosiaaliset "ongelmat"  Joidenkin kaverien oli vaikea tajuta miks en lähtenyt koskaan mihinkään, miksi en innostunut mistään.. Kroonisen kivun kanssa ei niin vain lähdetä mihinkään. Parempina päivän toki kahvittelureissu onnistuu helpostikkin,mutta silloin kun on oikeasti huono olla täytyy miettiä tarkkaan mihin menee ja mitä tekee. Esimerkiksi muutaman kerran kun helsinkiin olen mennyt auton kyydillä on pitänyt miettiä erilaisia asioita. Esim sopia kuskin kansssa että voidaanko pysähtyä enemmän kuin kolme kertaa, varata monta tyynyä matkaan ja koittaa ettiä hyvää asentoa, pakata extra kipulääkkeet mukaan ja kysyä vielä lääkäriltä mielipidettä, lääkärin kun ei esim päästänyt mua  helsinkiin työharjotteluun.  Katsoa lähin terveyskeskus mistä saa tarvittaessa kipupiikkiä pakaranposkeen.  Toisinaa matka sujunuu hyvin, toisinaan ei niin hyvin. 
Kivun kanssa sulkeutuu omaan kuoreen ja haluaa olla yksin. Tai ei välttämättä halua,mutta tuntuu ettei viitsi pilata muitten hyviä hetkiä, makaamalla sivusohvalla naama nutturalla kun selkärankaa kivistää. Useat kokevatkin olevan helkkarin yksin. Itsellani on onneksi luoja luonut ihanat sisarukset ja muutaman hyvä ystävän jotka viitsin päästää vierailulle myö sillon ku olo ei ole parhaimmallaan. Ne ymmärtävät,( tai toivottavasti) että saatan hyvininki maata koko päivän sängyssä tekemättä tai lähtemättä minnekkään. Ja ei,ei aina omasta halusta.

Pelko : Se on aina jollain tavalla arjessa mukana. Lähinnä pelko siitä ettei tämä kipuilu koskaan lopu tai siitä meneekö tilanne pahemmaksi. Pelko siitä pärjääkö arjessa, pystyykö asumaan yksin ja miten taloudellinen tilannen pyörii kun ei aina töihin kykene. Lisäksi fyysisiin ongelmiin liittyvät pelot, pystynkö koskaan synnyttämään normaalisti, mitä jos parasetamoli aiheuttaa kunnon vatsahaavan.yms Näitä on. Niitä ei välttämättä muut huomaa,mutta itse niitä velloo mielessään. Ja vaikuttaahan se kaikenlainen pelko arkeen,huonolla tavalla. Luonnollisesti. Niin ,ja pelko siitä minkälainen päivä huomenna on?

Itsensä syyttäminen/ alentaminen :  Tän asian kanssa oon joutunut tekemään hirveesti hommia. Sitä kun miettii että olisiko voinut itse vaikuttaa oman selän kuntoon,ettei ranka olisi mennyt mutkalle. "onneksi" lääkäri,useampikin on sanonut että tämä on sellanen asia johon itse et oisi voinut tippaakaan vaikuttaa. Silti,vaikka on kuullut sen ammattilaisen suusta sitä miettii.  Sitten ajattelee usein että on huonompi ihminen ku ei pysty käymään töissä, näin hoitajana varsinki koko ajan tuntuu että pitäisi olla töissä,( hoitajat tietää hoitajan moraalin)  Ei osaa olla ja vaan levätä. Vaikka olisi kovat kivut päällä,miettii miten ne töissä pärjää.Vaikken koekaan että olisin niin tarpeellinen,mutta se kun tietää sen kiireen siellä. Sitten tulee huono omatunto ja paska mieli. Miksi minä en pysty? Kyllä, mä ainakin myönnän että oon välillä helkkarin katkera siitä etten oo terve. Mutta tiedän myös että katkeruus ei auta, ja tiedän että joillakin on asiat vielä huonommin, mutta se ei lohduta mua. Tulee vain enempi olo" Kuinka voisi auttaa muita"    Sitten ne tilanteet ku joutuu niin töissä kun palokuntahommissaki sanomaan " voitko sä nostaa tuon ku mä en pysty" tai että " mun on pakko levätä nyt" tulee taas olo että perkele kun oon paska ihminen.

Mutta toisaalta eihän se niin mene, en muista ajattele niin kuin itsestäni. Pitäsi opetella olemaan itselleen armollisempi.

Elämänlaadun heikkeneminen : Ehkä se tärkein ja selkein Elämäähän se pitkäaikanen kipu heikentään. Tosia asia. Sille joutuu antamaan niin paljon huomiota arjessa, ja jos sille ei anna,se kyllä osaa ottaa. Yksinkertaisesti se ottaa elämästä paljon pois. Pakottaa luopumaan,niinkun itsekkin olen joutunut luopumaan niin urahaaveista kun harrastuksistani.

Mutta tää kaikki on sitä,elämää.

   
ps. Laittakaapa postaus ehdotuksia,kivusta ja siihen liittyvistä asioista!

       

Erilainen tulos

Sun kivut voi johtua sokerista

Liikuntaa vaan lisää ,nii kyl ne kivut lähtee

kannattaa välttää hiilareita, seki voi tehä kipuja.

Eipä ihme et kipuja ku syöt noin epäterveellisesti

huonosti syöminen vaikuttaa myös psyykkeeseen.

Se on omavalinta,et tunteeko olonsa hyväksi.


Tässä tuttuja lauseita mitä oon saanut kuulla. Ja nyt pystyn vihdoin kumoamaan väitteet osittain ainakin. Olen siis kuusi viikkoa ollut dieetillä. Terveellisellä sellaisella, oikeamäärät tarvittavia ravintoaineita, ei liian vähää kitumista pussikeitoilla. Puhtaita ruokia, säännöllisiä ruokaaikoja, veden juontia. Herkkuja en ole syönyt ollenkaan, yhtenä päivänä oli tankkauspäivä mutta sillonkaan en pahemmin itse sokeriherkkuja syönyt. Eli ruokapuoli ollut kunnossa. Ensimmäiset kaks- kolme viikkoa urheilinki melko hyvin, salilla ja lenkillä kävin. Sittemmin jäin saikulle, ja salikielto. Joten kävelylenkkejä olen kuitenkin tehnyt edelleen.

Ja voin sanoa kivut ovat edelleen olleet samaa luokkaa, niinku ajattelikin. ei ny jumalauta sokeri aiheuta hermokipuja. Väsymystä on ollut aivan saman verran kun ennenkin, ja uupunut olen yhtä paljon kun ennen dieettiäkin. Energistä oloa ei siis ole tullut, vaikka niin moni sanooki että "niin energinen ja hyvinvoiva olo ku syö puhtaasti" .Mulla ei ole käynyt näin.

Salitreenin jälkeen olen aina ollut puhki ja väsynyt. Toki henkisesti mielissään että sain käytyä, mutta sitä fyysistä hyväolontunnetta en kertaakaan ole kuuteen viikon aikana kokenut. En kävelylenkin,kehohuollon tai salin jälkeen.

Iho ei myöskään ole ollut sen parempana tai pahempana dieetin ainakan. Eli ainakaan itselläni ei ns huono ravinto vaikuta ihon kuntoon.

Nykyään kun puhutaan niin paljon puhtaasta ruuasta, sokerittomuudesta yms. Niin pitää huomioida myös että ei kaikilla tule hyvä olo kävelylenkistä, ei kaikille sokeri aiheuta finnejä naaman tai ei kaikilla, ravinnosta huolimatta tule energistä oloa.

Vaikka toki on harmi ettei itselläni nämä jutut toimineet, niin toisaalta olen mielissään että voin todistaa itse, että ei se aina kaikilla ihmisillä mene samanlain. Uskon että kuudessa viikossa, jos ei heti alkuun,niin myöhemmin olisi pitänyt näkyä vähän muutosta voinnissa.

Psyykkinen puolikaan ei ole ollut sen parempi. Yhtä matalana mieli on onko kädessä porkkana,vai suklaapatukka. 

Positiivinen juttu dieetissä kuitenkin oli se, että reilu kuusikiloa putosi painoa. Mitään muuta muutosta en itsestäni tai voinnissa huomannut. 

Eli asiat ei ole niin yksinkertaisia. Aina ei voi vaikuttaa omaan oloon,vaikka sen eteen tekisi töitä. Toki osallansa, tottakai,mutta ei kokonaan. Kyllä ne omat sairaudet,niin fyysiset ja psyykkisetkin vaan vaikuttaa ihmiseen niin paljon. Ja vaikka asenteella onki paljon merkitystä. Se ei aina riitä. Ei vainka kuinka koittaisit olla positiinen,ei se naama hymyyn käännyt,jos sairastaa.

 

 

 

Arki aamu

Arki aamu kivun näkökulmasta ja sen kanssa.

Tänään en ole laittanut herätystä,vaikka yleensä sen aina teen. Sairaslomapäivä siis. Eilinen ilta meni pitkään ku unimatti ei uskaltanut tulla kylään, vaikka kaikin keinoin houkuttelin. Jossain vaiheessa kuitenki onneksi kapusi hän sänkyyni. 

Herään ensimmäisen kerran klo 6-7 välillä, ja totean että vielä voisi nukkua. Ja jopa saan unen. Ylös nousen ennen yhdeksää ja teen päivän tilanne arvion kropasta. Spastisuutta, jäätävää lihasjännitystä yön jäljiltä. Tuttua siis. Selkään painaa normaaliin tapaan ja nivelet huutavat jäykkyttään. Positiivista on se että hyvinki tuttu kaveri, pääkipu ei tänä aamuna anna aihetta burana purkille. Pienen pieni hymy sille siis. 

Joka aamuinen ensimmäinen rutiini,sen jälkeen kun olen päässyt sängystä ylös, istunut sängynlaidalla tasaten oloa on aamulääkkeet.  Ne muistan ottaa yleensä aina. Ehkä kerran pari on vuodessa jäänyt ottamatta,ja heti kello kymmenen korvilla on tullutkin sellanen olo että nyt pitää tarkistaa dosetin tilanne. Eli ei todellakaan passaa unohtaa. Aamulääkkeissä siis mm, hermokipuun, kilpparin vajaatoimintaan, mieleen ja kipuun lääkkeitä. Ei yhtäkään turhaa nappia. Ei,ei vaikka joku nii väittäisiki. "Voi kunpa joskus ei tarvitsisi näitä ottaa" 

Sitten toinen tärkeä aamujuttu. Kaurapussi. Se lääkkeetön hoitomuoto. Rakas ystäväni on mulle joululahjaksi tehnyt joskus kaurapussin. Eli mikroon 3 minuutiksi ja niska/hartia selkäseutuun. Helpottaa hieman lihasjännitystä ja tuntuu mukavalle. Sama homma toistuu usein iltasin nukkumaan mennessä. Yleensä aamupalapöydässä myös kaverina, pitkäaikainen luotto ystävä pääkipu ,jolle laitan kylmäpakkauksen päälle, joka ei sinääsä kipuun auta,mutta helpottaa hiukan kuristavaa tunnettta ohimolla.  

Ja sitten tärkeä osa jokaikistä aamua. niin arkea kuin juhlaa. AAMUKAHVI.  Omassa asunnossani lataan aina iltaisin valmiiksi kahvinkeittimen,jotta aamuolossa ei tarvi alkaa leikkimään suodanpussin kanssa. Naps ja kahvi alkaa tippumaan. Sillä aikaa vessareissu, kaurapussin odottelu ja orientoituminen  uuteen päivään.

Sitten istahdan lempparipaikalle, avaan tietokoneen, laitan kaurapussin seläntaakse ja otan kahvikupposen käteen. Täytyy soittaa ja tarkistaa yksi asia fysiatrian polille oyssiin.  Paikka jossa on odostilan tuolit on tullut tutuksi ja käytävän ilmastointi kuulluksi.  Arvaten, kukaan ei vastaa. Perkele. Uudestaan soitto. Sitten vastataa, osastonhoitaja vastaa, varmistan että onko hoitava lääkärini perunut mun puolesta (!) mun kipupsykologin ajan. ja olihan se. Kiitän mielessäni mun omalääkäriä kiitos että olet olemassa. Samalla hoitaja muistuttaa ylilääkärin soittoajasta marraskuun alussa. Tarkistan kalenterin, että päivämäärät täsmää. Kiitos ja näkeemiin. Nähdään.  

Haen lisää kahvia, ja tajuan että olen istunut yli tunnin. Nyt täytyy pitää tauko. selkä on samaa mieltä. Mulle on annettu 45 min ajaksi, mitä saan/kannattaa kerrallaan istua. Sen jälkeen on noustava,kävellä hieman ja mennä maaten. ja kuten varmaan arvaa. Aivan liian harvoin muistan sen, ja sitten siitä kärsiä saan. Yhteen väliin laitoin puhelimeen herätyksen 45 min välein, mutta se osottautui hyvinki raivostuttavaksi. tiedättehän, herätyskellon ääni. 

Nyt kuitenkin nousen. Kävelen pienen yksiöni läpikotoisin pari kertaa ja meen sänkyyn lepäämään. Luoja kun sattuu. Käyn mielen kanssa kaksinkamppailua tarvittaessa lääkkeen ottamisesta. ottaakko vaiko ei.  Koitan tehdä niitä hemmetin hengitysharjoituksia ,mutta ne eivät edelleenkään oikein toimi kohdallani. Rintarangan skolioosi kun on, oikea keuhko ei siis toimi kunnolla. Joten tuskastun.  Makoilen ja kieriskelen. ja nukahdan.

Herään. Auts ja auts. Kaurapussi ja takaisin maaten. Sitten pakko raahautua asioille. Lenkkikamat niskaan ja kävelemällä. Ensimmäinen kilometri sujuu ongelmitta. Mutta kun olen saanut saikkulapun vietyä alkaa alaselkää painaan. Pysähdyn ja luen muka ilmoitustaulun juttuja ja etsin istumapaikkaa. Sitten jatkan taas. Meen apteekkiin ja juttelen mun vuosikaton täyttymisestä kysenalainen jee, tänään saan ne lääkkeet niin halvalla.  Kävelen kirjastoon ja luen fiblomyalgiasta. Ja siitä kauppaan. Kun nostan kauppakassin harteille tajuen etten kestä kantaa sitä. Joten istahdan alas kaupan penkille,ja mietin suunnitelmaa. Soittaakko taksi hakemaan vai sinnitellä. Ja sinnittelen. Oikeaa puolta alkaa polttamaan kun kävelen asunnolleni. kävelen 100metriä kerrallaan ja pysähdyn ja viimmeisen ylämäen kävelen reippaasti kunnes pääsen ovelleni ,kiroan ja tiputan kassin alas,niin että päällimäiset tavarat tippuvat maaha. Plaah, taas. 
Sitten kauppakassien purku, pikasuihku ja nukkumaan.
Ja sitten heräänki pääkipuun,juuri ku aamulla kehuskelin ettei sitä ollut. arg

Päiväntapahtumat kirjoitettu siis vaihettain,ei yhdeltä istumalta. 


 

Hukassa

Odotan puhelinsoittoa. Vaikka pelkään vastata puhelimeen teen sen silti. Tähän asti olen puhunut järkevästi, ehkä jopa vähätellyt lääkärille omaa kipua ja oloa. Tänään en vähättele. Annan tulla kaiken ulos. Itkusta turtanan huudan kuinka kipeä ole enkä jaksa. Ei vain kestä. Ei paikat kestä. Eikä mieli.

Akuutti ressireaktio ja shokkivaihe somaattisen sairauden takia.

Napsautan jouluvalot päälle. Lämmitän kaurapussin ja käperryn sänkyyn. Annan kyyneleiden valua poskille, ripsivärin levitä kasvoille,sotkekoon lakanat. Samaan aikaan olen vihainen, surullinen ja toivoton.
Mutta ennenkaikkea pettynyt itseeni. Siihen etten pystynytkään,etten jaksanutkaan. Mutta toisaalta olen helpottunut. Helvetin helpottunu. 

Mun on pakko levätä nyt. 


Sairaslomalla, jatkosta ei tietoa. Puhelinsoittoja ja kontrolleja. Selän kanssa asita menneet huonompaan suuntaan, kivut kasvaneet ja ahdistus noussut. Haittaluokat nousseet, ja kivut levinneet osaksi niveliin.

Tänään mä ooon kiitollinen että pystyn käveleen.





 

 

Vertaistuen voima

Tänään aiheena vertaistuki. Mulla on yksi varsinainen kipukaveri, joka tasan tarkkaa tietää miltä tuntuu olla kipeä. Oikeasti ki pe ä.

Sille mä soitan kun oon selvinnyt kipukohtauksessa,sille soitan ku kysyn jostain lääkkeestä onko auttanu tai soitan ku tarvin vertaistukea. Ihmistä joka ymmärtää sun asias,vaikket sano edes lausetta loppuun. Ymmärtää kysyä sulta kahvipöydässä " mennäänkö sohvalle istuu,jos siinä on huono istua"

Ja se joka soittaa sulle säännöllisin väliajoin, alottaen kysymyksen " miten kivun kanssa?", se joka välittää susta,mutta ennenkaikkea siitä mitä sä tunnet.

Tänään kipukaveri soitti et on kohta pihassa. Pakkaat kamas vien sut kämpille  nyt täytyy jutella. Keitetään kahvit, päivitetään kipuasteikko, luetaan lääkelistat ja uusimmat kivunhoitomenetelmät. Kurkataan psyykkiseen puoleen ja arvostellaan sairaalamaailmaa. Se joka katsoo sun pupilleista tai huomauttaa että sun syke on aivan liian korkea, se joka muistuttaa parasetamoli myrkytyksestä ja muistuttaa "että norspanin kanssa ei mennä saunanlauteille."

Pari vuotta sitten ku kipuni alkoi kroonistumaan, tunsin olevani aina helkkarin yksin. Piiloudun kuoreen ja siihen toivottomuuteen kun kukaan ei ymmärrä. Kaverit ihmitelee miksi et lähde reissuu, porukat patistaa lenkille( "eiköhän se kohta helpota" . Sillon tuntuu olevan vain yksi kivun kanssa.

Kipu korvaa ystävää.

Sitten lääkäri otti puheeksi vertaistuki ryhmän. Tosiaan,vertaistuki. Se että toinenki on kipeä ei auta sun kipuun yhtään, mutta tunnepuolelle se vaikutaa paljon ja siihen että joku oikeasti ymmärtää.  Kipupolin kivunhallinta ryhmään en voinut välimatkan syystä osallistua, mutta internetin ihmeellisen maailmasta löysin suomen kipu vertaistuki ryhmän. Toistaalta oli masentavaa nähdä kuin moni kärsii ja kamppailee kroonisita kivuista päivästä toiseen, mutta toisaalta se antoi toin ,etten olekkaan yksin. Löysin kaverin jonka kanssa poristiin päivät pitkät, joka kärsi kans kroonisista kivuista. 

Ihmiset sanovat ymmärtävänsä, mutta eivät ne oikeasti ymmärtää. Koska eihän ne voi. En minäkään voi ymmärtää sitä mitä en ole kokenut, täysin. Toki osallansa mutta täysin ymmärtää vain se joka on kokenut itse saman. Näin itse ainakin olen kokenut.

Kipukaverini ei ole koskaan kauhistellut kipulääkkeiden määrää. 

Äärettömän kiitollinen on tästäkin kipukaverista, meidän elämäntilanne, elämänarvot ja kaikki on luultavasti erilaisia,mutta se mikä yhdistään on kipu. Ja se tosiaan yhdistää.

Tietää että on joku toinen tätä paskaa tietä kulkemassa. 

Näkemiin, eli sinnitellään!

 

Voitko pistää valot pois, kiitos

Maanantai aamu. Klo 5:45 puhelin herättää. Päässä humiseen, kova jyskyttävä kipu hakkaa päätä, silmien takana tuntuu poltetta ja oksettaa. Migreeni. "pitkästä aikaa" Helkkari. Ei onneksi vielä täysin päällä, joten lähden töihin lääkkeitten voimilla. Ilmoitan aamu rapsalla ettei mulle tänään kannata puhua, särkee niin päähän kuin selkäänki. Sinnittelin työpäivän ja sen jälkeen nukkumaan. Ilta menee omistettuna pääkivulle. 
Tiistai aamu ja toivon että yö olisi vienyt helvetin moisen pääkivun mikä edellisiltana paheni. Ei vienyt. Nukun melkeen pommiin, mulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa olla töissä. Ja mä oon ajallaan. Meinaan oksentaa pukuhuoneen vessaan, jossa valutan kasvoille kylmää vettä, otan estolääkkeen ( kyllä tässävaiheessa vasta, tiedän ei auta) ja töihin. Sikakiire,rankkaa ja hälinää. Kotiin. Verhot ikkunan eteen kylmäpussia kasvoille ja nukkumaan. Herään outoon puheluun,ja puhelun lopuksi itksen silmät päästäni. Itku provosoi pääkipua ja tuskahiki valuu otsalta. Kömmin vessaan ja makaan siellä odottaen oksennusta,jota ei tule. Päätä kivistää,pienikin ponnistaminen saa salamat lyömään pääkoppaan.. Meen suihkuun joka hetken helpottaa,(tai lääkket alkaa vaikuttaan) ja saan käytyä työkaverilla kylässä. 

Sitten tulen kotiin istun koneella ja edelleen jyskyttää.

Pum pum pum

ja kohta makaan anturoissa Oulaskaankaa päivystyksessä, ja lääkäri on huolissaan mun paineista. Molemmat lukemat hyppii toisella sadalla. Tuntuu että pää irtoaa. 
Onneksi on ihana lääkäri, saan pian lääkettä, asentohoitoa ja kylmää. Kohta alkaa helpottaa. Pitää kuitenki jäädä tarkkailuun paineiden vuoksi. 
Ei mun tänään pitänyt olla täällä.

Sairaslomalla nyt. Loppuviikko. Pääkipu alkanut helpottaan. Kestihän se kolme päivää. Ponnistaminen saa edelleen tuskan viillot aikaseksi silmien taakse. Selkäsäryt ahdistelevat kohti päälakea. Auts, sattuu. Silmäluomet ja silmät on turvonneet niin että katsominen on sumeaa.

Hortton, elä iske minuun. 

Huomena labraan tarkistuttaan arvoja. 

Kipu ei kuole huutamalla.

 
 

Näitä päiviä

 Heti aamulla tiesin että tästä ei tule hyvä päivä. Viikonloppu meni suhteellisen vähäkipuisesti,mutta väsyneesti. Tänään sitten kipuni taas muistuttivat olemassa olostaan. Aamulla heräsin tykyttävään päänsärkyyn ja siihen kun jokainen liike tuntui pahalta. Ja taas olin tilanteessa näppäilenki viestin töihin etten voi tulla vai sinnittelenkö itku kurkussa. Tänään valitsin jälkimäisen. Pitkän torkutttamisen jälkeen raahauduin keittiöön. Ehei, en heti napannut lääkkeitä suuhuni,kuten joku voisi kuvitella. Join lasin vettä, koitin venytellä ja pestä kasvot kylmällä vedellä. Ei auttanut. Viimmeseksi vaihtoehoksi kävin lääkepussi ottamassa Buranaa ja panadoli coctailin. Siihen päälle gabrionit ja muut.

Töissä niin kiireinen,ja ressaava päivä. Nukahtelin pystyyn ja silmät sumenivat hetkeksi. Olin helvetin kipeä taas ja sinnittelin töissä. Se on aina yhtä epätoivoinen tunne kertoa työkaverille että mä en nyt pysty. Mun on vaan pakko maata. Tunnen siitä aina syyllisyyttä, vaikka tiedän ei pitäisi.  Silti, kyllähän se ärsyttää. Koitan kiskoa kahvia ja olla oksettamatta. Tänään toimin henk kohtasena avustajana,joten toisessa käsivarressa
 roikkuu ihminen jolle on pidettävä seuraa.
Taas tänään, mä vihaan mun sairautta.

Ja taas ylitöiksi. Pikainen,pakollinen kauppareissu. Ja sänkyyn. Ala selkää painostaa painava tunne ja päässä jyskyttää edelleen. Odotan vaan että kaikki helpottais. Mutta aina palaa sama tunne. Toivottomuus,millon tää loppuu?

Päivä mateli loppuun yhtä heikoin tuloksin. Väsymys painanut ja kivut kulkeneen vierellä. Silmiä pyyhitty tuskan kyyneleistä, lämmintä vettä haaskattu helpottakseen polttavaa särkyä, kaurapussin kanssa sikiöasennossa.  Niitä päiviä kun vain ainoa toive koko elämässä on kivun helpottuminen. En tarvitsisi mitään muuta. Mieli on toki ollut matalana,luonnolisesti kroonisen kivun takia.  

Nyt täytyy vaan odottaa että

Nukahtaa.

Kuvat : Google