Oon tässä kuukausia koittanut aloittaa kämpän joulusiivoja. Joulusiivot kun nyt vaan kuuluu jouluun ja sen odottamiseen,niin kotikotona kuin omassa luukussakin. Ja kyllä,siivottavaa on,kaapit puskettu täyteen tavaraa muuton yhteydessä, vaatteita siunaantunut eri kasoihin ja pölyä piileksii sohvan takana.
Tää viikko on mennyt aika lailla silmät kyynelissä,keuhkot koetuksella ja sängyssä maatessa. Tänään kuitenki päätin että nyt on pakko saaha jotain siivottua,sanoi kivut mitä tahansa.
Mutta ei ehkä mennyt ihan niin miten ajattelin menevän.
Aamukahvin olen ladannut valmiiksi. Valvotun yön jälkeen kuppi kuumaa on vain elinehto. Kaadan kahvin kuppiin ja lorautan maitoa sekaan. Ja perkule maito vanhentunut. Koitan sekoittaa paakkuja lusikalla ,kunnes tajuan eihän ne liukene. Aamukahvi siis mustana,joka ei ollenkaan ole sama asia.
Lämmitän kaurapussin,otan aamulääkkeet ja odotan että olini olisi valmis joulusiivouksiin. Ehkä nakkaan koneelta muutaman joulubiisin tunnelman luomiseksi,mutta ehei
ei tämä siltikään onnistu.
Ensimmäinen koneellinen pyykkiä menee suhteellisen kivuttomasti. Sitten alkaa tapahtua. Raskaiden mattojen vieminen ulos saa mun selän kiehumaan polttavaa nestettä. Tuskailen pihalla kahden raskaan maton kanssa,miten helkkarissa saan ne mattotelineelle? Mattopiiskalla (sitten ku olen saanut keitettyä kuumaa vettä ja sulatettua se takapihalta,lumikinoksen alta) hakkaaminen ei onnistu kun selkään sattuu. Muutaman ohimennee hakkailun ja kirosanan jälkeen annan mattojen olla.
Sisälle vihaisena. Imurointi,ah vihaan tätä. Imuroin metrin kerrallaan ja pysähdyn,hengitän ja haaveilen tarvittavasta lääkkeestä. Jatkan sinnikkäästi olohuoneen loppuun ja siirryn lattioiden pesuun. Tää on se kovin homma,pari metriä oon hinkannut kunnens tajuan
Mun ei pitäisi. Mun keho ei kestä tätä nyt.
Tällähetkellä tilanne on seuraavanlainen, roskapussi odottaa ovella, imuri makaa keskellä lattiaa ja kaiken kukkuraksi
Matot makaavat edelleen ulkona.
Sitten saan mennä lääkekaapille ja ottaa apua olooni. Kuumennan kaurapussin ja makaan X asennossa lattialla ja kieriskelen ja vihaan oloa.
Just soitin pitkän puhelun kipukaverin kanssa,jonka kanssa on aina yhtä mukava läyrytä, joka saa mulle aina vähän toivonseimentä nakattua
Edes sen yhteen asteen verran. Kiitos että oot olemassa <3
Ehkä jatkan huomenna,ehkä en.
keskiviikko 14. joulukuuta 2016
perjantai 9. joulukuuta 2016
Ristiriitainen kaipuu
Teen sen mitä en haluaisi. Nieleskelen koko matkan itkua ja samalla koitan tsempata itteeni järkeväksi. Oon menossa palauttamaan avaimeni. Työpaikan avaimet. Kassissa roikkuu myös sairaslomatodistus jota kiikutan jälleen työnantajalle. En pysty lukemaan sitä kunnolla,kun vihani nousee itseä kohtaan niin korkeaksi.
Mulla on ikävä töihin. Normaaliin arkeen. Siihen että pystyn tekemään ja olemaan. Mulla on selkeesti hyvin tunteikas päivä,niinku oli eilinenki. Ehei ei mielialalääkkeet,tunteita pois vie,ainakaan minulla. Tunnen niin voimakkaasti niin hyvät kuin huonotki asiat. Kun käyn jututtamassa työkaverita ja asukkaita, ikävä vaan kasvaa, toisaalta ironista mutta jotenki tulee vaan tunne että haluan palata vielä tänne.
Vaikka ei kai tarvitsisi, tunnen hirveää itseinhoa siitä etten pysty töihin, samalla tunnen myös katkeruutta ja vihaa tätä kaikkea sairautta kohtaan. Vaikka samalla mielessä vilisee kiitollisuus siitä,että jalkani liikkuvat ( vaikka lonkassa oleva kipu pakottaakin pysähtymään tietyn välimatkoin) ja siitä että oon saanut tehdä töitä edes sen hetken. Se että olen tutustunu parhaisiin työkaverihin ja asukkaisiin.
Eilen lääkärin kanssa juteltiin jälleen kerran tilanteessa ja vähän jatkossa. Sairaslomani jatkuu ensi vuoden puolelle ja mun pitäs vain pakottaa itseni kohtaamaan pelottavat asiat ,kuntoutumaan selän kanssa ja taistelemaan päiviä vastaan. Mutta en ole varma onko mulla voimia siihen,ei ainakaan tänään.
Niinku suurinosa mun läheisista tietää,kuin tunteikas olen. Niin tänäänkin, vihaan kun en saa sanottua lauseitani loppuun ilman äänen murtumista tai silmiin katsominen sattuu kun tiedän kyynelten vierivän poskipäilleni. Niin pienet asiat saavat mut tänäänkin murtumaan, niin asukkaan halaaminen kuin työpaikan oven sulkeminen.
Tässä postauksessa ei oikein punaista lankaan löydy,eikä tarvitsekkaan. Laitoin saunan lämpeämään ja kuuntelen ehkä ihan vähän melankolisia sävelmiä. Keitän kahvia, jaan lääkkeet ja ehkä vain.
Hengittelen.
Mulla on ikävä töihin. Normaaliin arkeen. Siihen että pystyn tekemään ja olemaan. Mulla on selkeesti hyvin tunteikas päivä,niinku oli eilinenki. Ehei ei mielialalääkkeet,tunteita pois vie,ainakaan minulla. Tunnen niin voimakkaasti niin hyvät kuin huonotki asiat. Kun käyn jututtamassa työkaverita ja asukkaita, ikävä vaan kasvaa, toisaalta ironista mutta jotenki tulee vaan tunne että haluan palata vielä tänne.
Vaikka ei kai tarvitsisi, tunnen hirveää itseinhoa siitä etten pysty töihin, samalla tunnen myös katkeruutta ja vihaa tätä kaikkea sairautta kohtaan. Vaikka samalla mielessä vilisee kiitollisuus siitä,että jalkani liikkuvat ( vaikka lonkassa oleva kipu pakottaakin pysähtymään tietyn välimatkoin) ja siitä että oon saanut tehdä töitä edes sen hetken. Se että olen tutustunu parhaisiin työkaverihin ja asukkaisiin.
Eilen lääkärin kanssa juteltiin jälleen kerran tilanteessa ja vähän jatkossa. Sairaslomani jatkuu ensi vuoden puolelle ja mun pitäs vain pakottaa itseni kohtaamaan pelottavat asiat ,kuntoutumaan selän kanssa ja taistelemaan päiviä vastaan. Mutta en ole varma onko mulla voimia siihen,ei ainakaan tänään.
Niinku suurinosa mun läheisista tietää,kuin tunteikas olen. Niin tänäänkin, vihaan kun en saa sanottua lauseitani loppuun ilman äänen murtumista tai silmiin katsominen sattuu kun tiedän kyynelten vierivän poskipäilleni. Niin pienet asiat saavat mut tänäänkin murtumaan, niin asukkaan halaaminen kuin työpaikan oven sulkeminen.
Tässä postauksessa ei oikein punaista lankaan löydy,eikä tarvitsekkaan. Laitoin saunan lämpeämään ja kuuntelen ehkä ihan vähän melankolisia sävelmiä. Keitän kahvia, jaan lääkkeet ja ehkä vain.
Hengittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)