Teen sen mitä en haluaisi. Nieleskelen koko matkan itkua ja samalla koitan tsempata itteeni järkeväksi. Oon menossa palauttamaan avaimeni. Työpaikan avaimet. Kassissa roikkuu myös sairaslomatodistus jota kiikutan jälleen työnantajalle. En pysty lukemaan sitä kunnolla,kun vihani nousee itseä kohtaan niin korkeaksi.
Mulla on ikävä töihin. Normaaliin arkeen. Siihen että pystyn tekemään ja olemaan. Mulla on selkeesti hyvin tunteikas päivä,niinku oli eilinenki. Ehei ei mielialalääkkeet,tunteita pois vie,ainakaan minulla. Tunnen niin voimakkaasti niin hyvät kuin huonotki asiat. Kun käyn jututtamassa työkaverita ja asukkaita, ikävä vaan kasvaa, toisaalta ironista mutta jotenki tulee vaan tunne että haluan palata vielä tänne.
Vaikka ei kai tarvitsisi, tunnen hirveää itseinhoa siitä etten pysty töihin, samalla tunnen myös katkeruutta ja vihaa tätä kaikkea sairautta kohtaan. Vaikka samalla mielessä vilisee kiitollisuus siitä,että jalkani liikkuvat ( vaikka lonkassa oleva kipu pakottaakin pysähtymään tietyn välimatkoin) ja siitä että oon saanut tehdä töitä edes sen hetken. Se että olen tutustunu parhaisiin työkaverihin ja asukkaisiin.
Eilen lääkärin kanssa juteltiin jälleen kerran tilanteessa ja vähän jatkossa. Sairaslomani jatkuu ensi vuoden puolelle ja mun pitäs vain pakottaa itseni kohtaamaan pelottavat asiat ,kuntoutumaan selän kanssa ja taistelemaan päiviä vastaan. Mutta en ole varma onko mulla voimia siihen,ei ainakaan tänään.
Niinku suurinosa mun läheisista tietää,kuin tunteikas olen. Niin tänäänkin, vihaan kun en saa sanottua lauseitani loppuun ilman äänen murtumista tai silmiin katsominen sattuu kun tiedän kyynelten vierivän poskipäilleni. Niin pienet asiat saavat mut tänäänkin murtumaan, niin asukkaan halaaminen kuin työpaikan oven sulkeminen.
Tässä postauksessa ei oikein punaista lankaan löydy,eikä tarvitsekkaan. Laitoin saunan lämpeämään ja kuuntelen ehkä ihan vähän melankolisia sävelmiä. Keitän kahvia, jaan lääkkeet ja ehkä vain.
Hengittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti