Ei niin helpot joulusiivot

Oon tässä kuukausia koittanut aloittaa kämpän joulusiivoja. Joulusiivot kun nyt vaan kuuluu jouluun ja sen odottamiseen,niin kotikotona kuin omassa luukussakin. Ja kyllä,siivottavaa on,kaapit puskettu täyteen tavaraa muuton yhteydessä, vaatteita siunaantunut eri kasoihin ja pölyä piileksii sohvan takana. 

Tää viikko on mennyt aika lailla silmät kyynelissä,keuhkot koetuksella ja sängyssä maatessa. Tänään kuitenki päätin että nyt on pakko saaha jotain siivottua,sanoi kivut mitä tahansa.

Mutta ei ehkä mennyt ihan niin miten ajattelin menevän.

Aamukahvin olen ladannut valmiiksi. Valvotun yön jälkeen kuppi kuumaa on vain elinehto. Kaadan kahvin kuppiin ja lorautan maitoa sekaan. Ja perkule maito vanhentunut. Koitan sekoittaa paakkuja lusikalla ,kunnes tajuan eihän ne liukene. Aamukahvi siis mustana,joka ei ollenkaan ole sama asia. 

Lämmitän kaurapussin,otan aamulääkkeet ja odotan että olini olisi valmis joulusiivouksiin. Ehkä nakkaan koneelta muutaman joulubiisin tunnelman luomiseksi,mutta ehei 
ei tämä siltikään onnistu.

Ensimmäinen koneellinen pyykkiä menee suhteellisen kivuttomasti. Sitten alkaa tapahtua. Raskaiden mattojen vieminen ulos saa mun selän kiehumaan polttavaa nestettä. Tuskailen pihalla kahden raskaan maton kanssa,miten helkkarissa saan ne mattotelineelle? Mattopiiskalla (sitten ku olen saanut keitettyä kuumaa vettä ja sulatettua se takapihalta,lumikinoksen alta) hakkaaminen ei onnistu kun selkään sattuu. Muutaman ohimennee hakkailun ja kirosanan jälkeen annan mattojen olla.

Sisälle vihaisena. Imurointi,ah vihaan tätä. Imuroin metrin kerrallaan ja pysähdyn,hengitän ja haaveilen tarvittavasta lääkkeestä. Jatkan sinnikkäästi olohuoneen loppuun ja siirryn lattioiden pesuun. Tää on se kovin homma,pari metriä oon hinkannut kunnens tajuan
Mun ei pitäisi. Mun keho ei kestä tätä nyt.

Tällähetkellä tilanne on seuraavanlainen, roskapussi odottaa ovella, imuri makaa keskellä lattiaa ja kaiken kukkuraksi
Matot makaavat edelleen ulkona. 

Sitten saan mennä lääkekaapille ja ottaa apua olooni. Kuumennan kaurapussin ja makaan X asennossa lattialla ja kieriskelen ja vihaan oloa.

Just soitin pitkän puhelun kipukaverin kanssa,jonka kanssa on aina yhtä mukava läyrytä, joka saa mulle aina vähän toivonseimentä nakattua
Edes sen yhteen asteen verran. Kiitos että oot olemassa <3

Ehkä jatkan huomenna,ehkä en. 
 

Ristiriitainen kaipuu

Teen sen mitä en haluaisi. Nieleskelen koko matkan itkua ja samalla koitan tsempata itteeni järkeväksi. Oon menossa palauttamaan avaimeni. Työpaikan avaimet. Kassissa roikkuu myös sairaslomatodistus jota kiikutan jälleen työnantajalle. En pysty lukemaan sitä kunnolla,kun vihani nousee itseä kohtaan niin korkeaksi. 

Mulla on ikävä töihin. Normaaliin arkeen. Siihen että pystyn tekemään ja olemaan. Mulla on selkeesti hyvin tunteikas päivä,niinku oli eilinenki. Ehei ei mielialalääkkeet,tunteita pois vie,ainakaan minulla. Tunnen niin voimakkaasti niin hyvät kuin huonotki asiat.  Kun käyn jututtamassa työkaverita ja asukkaita, ikävä vaan kasvaa, toisaalta ironista mutta jotenki tulee vaan tunne että haluan palata vielä tänne. 

Vaikka ei kai tarvitsisi, tunnen hirveää itseinhoa siitä etten pysty töihin, samalla tunnen myös katkeruutta ja vihaa tätä kaikkea sairautta kohtaan. Vaikka samalla mielessä vilisee kiitollisuus siitä,että jalkani liikkuvat ( vaikka lonkassa oleva kipu pakottaakin pysähtymään tietyn välimatkoin) ja siitä että oon saanut tehdä töitä edes sen hetken. Se että olen tutustunu parhaisiin työkaverihin ja asukkaisiin.

Eilen lääkärin kanssa juteltiin jälleen kerran tilanteessa ja vähän jatkossa. Sairaslomani jatkuu ensi vuoden puolelle ja mun pitäs vain pakottaa itseni kohtaamaan pelottavat asiat ,kuntoutumaan selän kanssa ja taistelemaan päiviä vastaan. Mutta en ole varma onko mulla voimia siihen,ei ainakaan tänään.

Niinku suurinosa mun läheisista tietää,kuin tunteikas olen. Niin tänäänkin, vihaan kun en saa sanottua lauseitani loppuun ilman äänen murtumista tai silmiin katsominen sattuu kun tiedän kyynelten vierivän poskipäilleni. Niin pienet asiat saavat mut tänäänkin murtumaan, niin asukkaan halaaminen kuin työpaikan oven sulkeminen. 

Tässä postauksessa ei oikein punaista lankaan löydy,eikä tarvitsekkaan. Laitoin saunan lämpeämään ja kuuntelen ehkä ihan vähän melankolisia sävelmiä. Keitän kahvia, jaan lääkkeet ja ehkä vain.
Hengittelen.



 

Narsistinen kaveri

"Unta odottelen. Kello kierii kohti yötä. Pimeys paistaa pelottomasti ikkunan raosta. Kaija Koo nakkeleen ilmaan osuvia sointuja. Pyykkitelineellä lepää puhdasta pyykkiä, tiskit odottavat pesiäänsä ja kahvipannu odottaa valmiina aamu varten. Yöpaitaa en ole jaksanut pukea, enkä harjata hiuksia ja gaprionit pitäsi hakea apteekista"

Arkea,suruineen ja iloineen.


Iltaa ruudun toiselle puolelle. Sairaslomalla aika menee hitaasti,välillä liian nopeasti. Tänään kävin tk:ssa hakemassa sairaslomalappusen. "kovamaineisen oloinen" lääkäri antoi niin säälittävän koskettavat katseet ja hiljaa lausui "koita pärjätä". Olin niin yllättynyt hänen hienotunteisuudestaan,etten osannut edes tunteilla. Työkaverin nähdessäni tunsin raadollista huonoutta etten pysty töihin. Mun on vaikea hyväksyä ettei kykene töihin.

Kovasti mietin pystyisinkö palata töihin. Sitten kun taas kipu laittaa mut kyynelehtiin,tajuan ettei,mun kannata palata. Neljä lääkäriä on käskenyt mun levätä ja olla iisisti. Kait mun on pakko uskoa.

Ja mä ymmärrän, haluan mennä töihin sitten ku pystyn olemaan se hoitaja,kuka haluan olla. Ymmärtäväinen, reipas ja asiakaslähtöinen. Lojaali ja hymyilevä. Itsevarma ja toimiva.
Tänään mä en ole sitä, mutta tänään, mun on pakkoa uskoa 
Että mä joskus pystyn.

Kivun kanssa kituutellaan,taistellaan ja tapellaan. Sovitaan ja ymmärretään.ja kohta taas räjähdetään. Ollaan iisisti ja tullaan esille. Leikitään piilosta ja tullaan kaapista ulos väärällä hetkellä. Leikitään mykkäkoulua ja sovitaan. Esitetään reipasta ja sitten hiljaisella hetkellä pamautetaan potti päälle. Joskus kaupassa, joskus kahvilassa. Loppujaan taidan silti vihata.

Kipu, on narsistinen kaveri.




 


 

Valkotakkiset

Tänään ajattelin antaa tilaa blogistani niille henkilöille, jotka vilahtavat valkotakkinsa kanssa huoneeseen, sanelevat kiireisesti tekstejä ja niille joista on helppo muodostaa mielipiteitä.Niistä joista puhutaan. Tykätään ja vihataan. Eli lääkäreille.



Mä oon kohdannut monenlaisia lääkäreitä,niin työni kun oman sairautenikin tiimoilta. 
Mulla itsellä on tällä hetkellä kolme hoitavaa lääkäriä, joiden henkilölllisyyttä en tietenkään paljasta,mutta ajattelin silti raottaa vähän sitä,mitä itse olen potilaana tuntenut heidän kanssaan.

Ennen kipusairauden langettua päälleni kunnolla,kävin pitkään ihanalla lastenlääkärillä. Miehellä jonka huoneeseen oli helppo mennä, olla ensimmäiset minuutit reipas koululainen,ja sen jälkeen romahtaa kyynelten kierteeseen. Se joka kuunteli ja mietti. Pohti asioita selvästi. Joka tarjosi purkkaa aina lähtiessään huoneesta. Joka laitto asiat eteenpäin,eikä jättänyt lähetteitä pyörimään tietokantaan. Mä kävin kyseilellä lääkärillä vielä pari kertaa sen jälkeen kun täysikäiseksi tulin. Tästä lääkäristä,jolla ei ollut valkotakkia,mutta lempeä villapaita ja neuvova mieli jäi hyvät fiilikset pitkäksi aikaa. 


Hyviä kokemuksia lisää. Mun tänhetkinen kipulääkäri on kyllä arvostettava lekuri. Oon käynyt nyt jotain kaksi vuotta aika tiheesti kyseilellä naisella kontrollissa,hoidossa ja arvioinnissa. Ja kerran myös koulutuksessa Helposti lähestyttävä,hyvin tavallisen oloinen persoona. Ottaa potilaan huomioon kokonaisvaltaisesti, lisää kontrollikäyntiin ripauksen huumoria ja nakkaa toivoa mukaan urakalla. Laittaa asiat eteenpäin ja antaa vinkkejä tulevaan. Soittaa ihan vaan kysyäkseen, miten jakselet?  Puhuu asioista niiden oikeilla nimillä,eikä lisää puheeseen latinan lauseita. Tukipilari. Se joka on mun eli potilaan puolella,tilanteessa kun tilanteessa. Arvostan.

No sitten niitä huonompia kokemuksia. Niitäkin luonnollisesti on vuosien mittaan kertynyt. Eräs erikoistuva lekuri,jonka kanssa emme pääseet millään yhteisymmärrykseen, eikä päässy siskoni joka asianajaksi tuli. Diagnosoi väärin ja ei kuunnellut. Ei puhunut potilaalle,puhui seinille. Hieroi viiksiään ja selvästi mietti "mitä helkkaria tekisin" Laitto mun piipaa auton kyytiin, ja 20 minuuttia ollessani toisella lääkärillä ,diagnoosini peruttiin ja pääsin kotiin. Normaalin kiireen,inhimillisten kämmien ja sellasen ymmärrän,mutta kun mennään nuin henkilökohtasuuksiin,en voinut olla tekemättä asiasta meteliä. Ottamalla puhelimen ja kilauttamalla potilasasiamiehelle. 
Toinen tapaus myös, jossa mussa nähtiin vain psyykkinen puoli,ja fyysisyyttä ei katsottu. Ei luettu tietoja eikä tutustuttu mun sairaalakertomuksiin. Väärinkäsityksiä, kommunikaation puutetta ja epäkohteliasta käytöstä.Väärät tiedot jäivät mustalla valkoiseen.  Huono fiilishän siitä jäi. Paskamainen suorastaan.

Vaikka paljon on lääkärien kanssa väärinkäsityksiä, oloa ettei kuunnella ja epäonnistumisia ,niin silti arvostus heitä kohtaan on suuri. Vilpitön kunnioittaminen niiden ammattitaitoa ja jaksamista kohtaan. Paljon apua on saanut,isompiin ja pienimpiin oireisiin.  Minusta kun ei koskaan olisi moiseen,ei siinä en kyllä haluaisikaan. Asenne ja lähtökohdat kun varmasti vaikuttavat tuossakin asiassa siihen,miten lääkäri potilaan ottaa huomioon.

Potilaslähtöisyys, se on se ydin mitä lähihoitajakoulussakin tankattiin joka toisessa lauseessa.
 

Kuulumisia

Haluaisin niin paljon kirjoittaa hyvästä päivästä, tai ei edes hyvästä vaan paremmasta päivästä. Mutta haluan kirjoittaa siitä sitten, kun sellainen oikeasti on,en vain esittää että nyt olisikin päivä valoisampi. Eli ei, kulissien ylläpitoa. Sitä näkyy aivan liian paljon sosiaalisessa mediassa. En tarkoita että tarvitsisi päivittää huonoista hetkistä,mutta minusta on hassua että ihmiset päivittävät  elämän kivoja asioita,mutta tosielämässä totuus usein on toisenlainen. Päivitetään kauniita kuvia aamupalapöydästä tekstillä "Love morning"  ja oikeasti parhaillaan itketään elämän raadollisuutta. Tai niitä jotka laittavat puolisostaan kuvan ja kilon sydämmiä päälle,ja toisessa huoneessa puoliso pakkailee tavaroita lähteäkseen. Ehkä vähän kärjistetty esimerkki,mutta pointin varmasti löysitte.   Kirjoitan niillä sanoilla ja niillä tuntemuksilla mitä mielessä liikkuu,ilman kaunisteluja. Rehellistä tekstiä.

Mitä mun päiviin kuuluu?

Sairaslomalla olen. Välillä suolaisen katkera ja vihainen etten pysty olemaan töissä,välillä taas itken helpotuksesta kun tiedän että oloni ei kestäisi töissä käymistä. 

Kivun tasot vaihdelleet. Pääsääntöisesti silti vas asteikolla ollaan siinä 6-8 tuntumassa. Vkl meni melko harmaasti, pyhäinpäiviä kaksi putkeen,liikaa aikaa muistella menneitä, pelätä tulevaa ja vaipua epätoivoon. Lauantai meni kivun kanssa asteikolla 6,levähtäessä, maatessa. Sunnuntaina taas olo oli huonompi ja illan istuinki kylpyammeessa lähemmäs kolme tuntia. Soitin kipukaverille pitkän puhelun ja pystyin avautumaan myös niistä elämän harmaista alueista. Kylpyhetki helpotti hetkellisesti,mutta sen jälkeen tuli ns saunakrapula eli lämpimästä kun tullaan kylmään,niin olotila ei tykännyt. Yön valvoinki melko kovissa kivuissa. 

Vaikka en tänne ole niin kertonut psyykkisen puolen sairauksista,niin onhan tuo olo ollut psyykkisesti melko huonona. Mikä ei tietenkään ole yllättävää,jatkuvan kivun kanssa. Mutta siihen liittyy niin paljon muitakin asioita,joille ei nyt annetta mahdollisuutta muuttua teksteiksi.
Eilisen ilta meni sumuisissa tunnelmissa, ja aamulla heräsinki jälleen,tuttuun pääkipuun. 

Tänään mun rakas ystävä tulee yökylään. Luvassa siis kehittäviä keskusteluja, hyvää ruokaa,saunomista ja luultavasti myös sitä kuuluistaa naisten hömppää.

pss.Laittakaahan kommenttikenttää ehdotuksia mistä aiheesta haluaisste lukea,esim mielipide postauksia yms :) 

Kiitollisuuden katkera

Odotan taksia. Tuttu taksimies ajaa pihalleni ja istahdan pelkääjän paikalle. Ei tarvi edes puhua minne,hän tietää. Kipulääkärin tykö. Radio soittaa surullista rampatusta ja keli on liukas. Siinä me ajellaan, kunnes nukahdan.

Ja herään sairaalan edestä,jossa herra x tökkii mut hereille. Vaihdetaan numerot ja istun ulos autosta. Tuttu paikka. Kävelen kanttiinin, ja nappaan kupposen kahvia ja maksan itseni kipeäksi kalliista royallista. Kai mun täytyy ees tää edes ansaita?,ajattelen kaataessani kahvian pahvimukiin. Kävelen pitkiä käytäviä pitkin,kohti hissejä,siitä kerros kakkoseen ja painan ovikelloa kipupolin päätyyn. Tänään siis aika mun omalääkärille, osaavalle,ihanalle anestesiaan ja kipuun erikoistuneelle.

Heti ensimmäisien lauseiden jälkeen purshadan itkuun. Mä en jaksa tätä paskaa. Mä en jaksa painon tunnetta alaselässä, lapaluiden lujia iskuja tai sitä tuikkivaa puukkoa joka viihtyy mun lonkkien alueella. Mun pää ei jaksa.

Tilanne on kriisiytynyt, niinku lääkäri toteaa. Ja soittaa puhelua.
Konsultoidaan oyssin lääkäreitä,koiteaan soittaan mun omalääkärille oyssiin joka ei vastaa.

Puhutaa ja puhutaan. Tunnen suurta kiitollisuutta, että oon päässy kipupolin asiakkaaksi ja saanut ihanan oma lääkärin. Etuoikeutettu kai olen. Ja samaa aikaa tunnen hirveää vihaa ja katkeruutta,kaikesta siitä mistä joudun kärsiin. 

Vaihdetaan huonetta. Riisuudun,johon on tottunut. Enään ei tarvitse peitellä läskimahaa tai rajoitella raskausarpia. Hän on nähnyt jo kaiken, eikä ne asiat juuri nyt ole tärkeitä. Tutkii ja tutkii, refleksit on järkyttävän vilkaat, taaksepäin ei pysty taivuttaan ja selkä nyt vaan on, noh kipeä, ranka on mutkalla ja hermot luultavasti painuksissa. Kaikki ei ole kohdillaan.

Nousen tutkimuspöydältä ja selvittelen päätä. Puen päälleni ja vaihdetaan huonetta ja mietitään. Lääkäri jatkaa mun sairaslomaa,vaikken tiedä haluanko. Haluaisin käydä töissä niinku normaalit ihmiset, haluaisin vihata aikasia aamuherätyksiä ja tehdä sitä työtä mihin mut on koulutettu. Haluaisin olla hyödyksi. Haluaisin jaksaa.
Mutta tänään mä en voi. 

Tulen joutumaan osastohoitoon jokatapauksessa. Kuulen puhelimessä lääkärin mainitsevan sanan invalisoituminen, joka saa mun korvat kääntymään.  Ajankohta sairaalajaksolle ei vielä ole tiedossa,vaikka asia laitetaan kiirellisenä eteenpäin.

Kun lääkäri saa järjestettyä mulle soittoaikoja,uusimaan reseptejä, luomaan hiukan toivoa tulevaa ja käskee mun vaa olemaan. Välttämään kovaa rasitusta, olemaan rehellisesti.
Sairastunut.
Mutta silti,kaikesta huolimatta musta tuntuu, että mun pitäs olla töissä. 
Pitäisi jatkaa, vaikka ei jaksaisi.
Toivottaa mulle kuiskaten",me selvitään" ja painan oven kiinni.

Tulomatkalla soitan kipukaverille,ja koitan olla itkemättä. 
Kohta pääsen nukkumaan.


ps. Laittakaa postaus vinkkejä.
 

Kivun vaikutuksia

Linkkasin blogini facebookkiin, ja sainkin yhteydenottoja, kuuntelin muutaman muun kiputarinan ja  sain kasapäin tsemppiviestejä. Lämmin kiitos siitä teille, ja tervetuloa mukaan lueskelmaan mun höpinöitä.

Tänään aattelin pohtia miten kipu vaikuttaa arkeen.Jokunen kipukroonikko sieltä ruudun takaa osaa varmasti samaistua ainaki osaan asiaan näistä.

Univaikeudet:  Niinpäniin, se uni siis. Mä oon aina rakastanut nukkumista, siinä pääsee hetkeksi pois kaikista elämän vaatimuksista. Saa vaa vetää peiton korviin ja nukahtaa. Mutta aina nukkuminen ei olekkaan niin helppoa. Se K:lla alkava vihollinen herättää aivan liian usein,se valvottaa öitä ja tekee siitä nukkumisesta tuskaa. Onneksi univaikeuksiin on kuitenki olemassa lääkkeitä, ilman niitä ei tulisi unesta eikä mistään muustakaan mitään. Tässä ote vanhasta päiväkirjamerkinnästäni  

       Älähdän kivusta. Koko kehoni riipii voimakas vihlaisu, joka vääntää kehon sikiöasentoon ja salppaa hengityksen hetkeksi. On yö. Herään taas siiihen saatanan kipuun,siihen kehon viholliseen joka hyökkää paikkaa ja varsinkaan aikaa katsomatta. Siirrän varovaisesti jalkaa ja kiepsautan mahalleen. Toinen vihlaisu.  Hengittäminen on välillä niin kivuliasta että itkettää. Kehoni on itsekkin uupunut, väsynyt ja voimaton. Turtuvun vahvaan voimaan joka rieputtellee kehoani antamatta hetken armoa. Se hiipii alaselästä kohti keskiselkää,kiertäen rintarankan ja painamalla oikeaa keuhkoa. Se antaa viiltävät puukon iskut lapaluiden väliin, ja valtavan paineen tunteen lonkkiin ja alakertaa. Se tuikkii terävällä piikillä lantion seutua ja saa silmät valumaan kyyneleitä.

       Se tekee minusta avuttoman, pienen ja heikon. Se vie multa toivon.  Se pakottaa mut nousemaan ylös, ihan kuin tahalleen tekemään oloni helvetelliseksi ja pakottaa mut vaikka konttamaan lääkekaapille. Yön pimeässä tallustelen hiljaa, jokaista askelta kuin varoen ja pelkäen ettei tuikkaukset vedä mua matalaksi. Käyn lääkekaapilla ja palaan sänkyyn. Älähtäen jälleen kivusta. Hetken makaan paikallaan ja toivon ja rukoilen parampaa oloa ja kauhulla odotan

     Aamua.

Väsymys:  Uni kun jää katkonaiseksi,niin luonnollisesti siitä seuraa väsymys ja uupumus.  Toisaalta taas myös useat kipulääkkeet yms väsyttävät. Huoli huomisesta, tieto toivottomuudesta ja pelko päivästä väsyttävät,ainakin itseäni. Ne ketkä mut tarkemmin tuntee tietävät että oon 70 % päivästä väsynyt. Siihen liittyy monet tekijät,mutta yksi on juurikin se että uni ei ole välttämättä laadukasta,vaikka näyttääkin että "taashan se nukkuu"

Masennus : Tämään ei varmaan mikään yllätys. Iso osa kroonisesta kivusta kärsivistä,sairastaa myös masennusta. Se ei välttämättä ole se pääsyy sairastumiseen,mutta ainakin masennusta edesauttava asia. Ja onhan se päivänselvää, kun on suurimmanosan elämästä kipeä,niin kyllä se vaikuttaa tuonne yläkoppaankin,ihminen kun tuuppaa olemaan kokonaisuus. mm,nämä kysymykset saattavat ressata pääkoppaa "Mitä jos tää kipu ei koskaan helpota?, Onkohan tää jotain vakavampaa? Pystynkö koskaan olemaan normaali? Voinko tehdä töitä ikinä? Haluaako kukaan mua ku oon aina vaan kipea?  Tuttuja lauseita myös itselleni. Se valtava riittämättömyyden, epätoivon ja huonon omatunnon olo mielessä. se on tosi voimia vievää. Vaikka järjellä ajateltuna ei kenenkään tarvisisi ajatella nuin,kun eihän kukaan valitse sairastua.

Ruokahalunmuutokset  :  Mä yhteenvälin heräsin aina öisin,kahen kolmen aikaan kipuun ja siihen että uni ei tullut. Silloin menin jääkaapille. Hiljaa hiivin keittiöön,varoen askelia ettei kukaan heräisi. Avasin jääkaapin oven,ja kirkas  jääkaapin valo tulvi keittiöön. Olin niin vihainen,surullinen ja pettynyt että olen taas tähän aikaa hereillä,kun pitäisi nukkua. Lupasin itselleni syödä. Syödä mitä vain ja milloin vain. Yleensä jotain hyvää, eli suklaata ja maitolasi. Jäätelöä. Jotain makeaa tai sitä mitä kaapista sattui löytymään. Se helpotti hetkellisesti,mutta eihän se kipua vienyt. Eikä tuskaa. Silti sen teki. Antoi tavallaan luvan syödä,siitä eestä kun oli kipeä ja joutui kärsimään. 

 Ja tätähän jatkui myös päiväs aikaa. Siihen päälle lääkkeet joiden yleisin haittavaikutus on painonnousu ja se että ei pystynyt pahemmin liikkumaan. Niin painohan siinä nousi. Luonnollisesti. 
Toisaalta ruokahalumuutokset voi mennä myös toiseen äärilaitaan kuten näin :

Makaan terveyskeskuksen vuodeosastolla toista päivää. Oksennan puolen tunnin välein, lähinnä vettä kun mitään muuta ei tule. Sappinesteet laitettu jo pussinpohjalle ajat sitten. Kädessä kanyylin kautta virtaa ravintoliuos,ja sairaanhoitaja tuo jo toista pahoinvointilääkettä ruiskussa. Ruuan ajatteleminenkin saa oksennuksen suuhun. Toinen päivä jo mennyt oikeastaan ilman ruokaa. Oksennsupusseja pyydetty vaihtamaan tiuhaan tahtiin, ja vesihörpyn jälkeen olo pakottaa taas sujauttaan suun kohti oksennuspussia. Järkyttävän huono olo ja kipu. Oloa ei yhtään paranna vahvat kipulääkkeet jota pumpataan että pystyn olemaan. Menee kolmaskin päivä ilman kiinteää ruokaa, vettä ja limukkaa toki mennyt,mutta nekin tullut samantien ulos. Olo siis melko huono ja voimaton. Voi kunpa maistuis ruoka. Mutta ei mene alas ei. 

Ärtyneisyys  Minä ainakin myönnän että saatan olla hyvinki ärtynen kun olen kipeä. Se kun joku ramppaa ovella, imurin ääni, liian kirkas valo, huutaminen , saa mut hermoromahduksen partaalle.  Inhoan jos oon ärtynen,mutta usein sillon on myös kipeä olo tai asiat huonosti. Siksi mielelläni vietän paljon aikaa yksin,ettei muut joudu kuulemaan tiuskimisiani. 

Sosiaaliset "ongelmat"  Joidenkin kaverien oli vaikea tajuta miks en lähtenyt koskaan mihinkään, miksi en innostunut mistään.. Kroonisen kivun kanssa ei niin vain lähdetä mihinkään. Parempina päivän toki kahvittelureissu onnistuu helpostikkin,mutta silloin kun on oikeasti huono olla täytyy miettiä tarkkaan mihin menee ja mitä tekee. Esimerkiksi muutaman kerran kun helsinkiin olen mennyt auton kyydillä on pitänyt miettiä erilaisia asioita. Esim sopia kuskin kansssa että voidaanko pysähtyä enemmän kuin kolme kertaa, varata monta tyynyä matkaan ja koittaa ettiä hyvää asentoa, pakata extra kipulääkkeet mukaan ja kysyä vielä lääkäriltä mielipidettä, lääkärin kun ei esim päästänyt mua  helsinkiin työharjotteluun.  Katsoa lähin terveyskeskus mistä saa tarvittaessa kipupiikkiä pakaranposkeen.  Toisinaa matka sujunuu hyvin, toisinaan ei niin hyvin. 
Kivun kanssa sulkeutuu omaan kuoreen ja haluaa olla yksin. Tai ei välttämättä halua,mutta tuntuu ettei viitsi pilata muitten hyviä hetkiä, makaamalla sivusohvalla naama nutturalla kun selkärankaa kivistää. Useat kokevatkin olevan helkkarin yksin. Itsellani on onneksi luoja luonut ihanat sisarukset ja muutaman hyvä ystävän jotka viitsin päästää vierailulle myö sillon ku olo ei ole parhaimmallaan. Ne ymmärtävät,( tai toivottavasti) että saatan hyvininki maata koko päivän sängyssä tekemättä tai lähtemättä minnekkään. Ja ei,ei aina omasta halusta.

Pelko : Se on aina jollain tavalla arjessa mukana. Lähinnä pelko siitä ettei tämä kipuilu koskaan lopu tai siitä meneekö tilanne pahemmaksi. Pelko siitä pärjääkö arjessa, pystyykö asumaan yksin ja miten taloudellinen tilannen pyörii kun ei aina töihin kykene. Lisäksi fyysisiin ongelmiin liittyvät pelot, pystynkö koskaan synnyttämään normaalisti, mitä jos parasetamoli aiheuttaa kunnon vatsahaavan.yms Näitä on. Niitä ei välttämättä muut huomaa,mutta itse niitä velloo mielessään. Ja vaikuttaahan se kaikenlainen pelko arkeen,huonolla tavalla. Luonnollisesti. Niin ,ja pelko siitä minkälainen päivä huomenna on?

Itsensä syyttäminen/ alentaminen :  Tän asian kanssa oon joutunut tekemään hirveesti hommia. Sitä kun miettii että olisiko voinut itse vaikuttaa oman selän kuntoon,ettei ranka olisi mennyt mutkalle. "onneksi" lääkäri,useampikin on sanonut että tämä on sellanen asia johon itse et oisi voinut tippaakaan vaikuttaa. Silti,vaikka on kuullut sen ammattilaisen suusta sitä miettii.  Sitten ajattelee usein että on huonompi ihminen ku ei pysty käymään töissä, näin hoitajana varsinki koko ajan tuntuu että pitäisi olla töissä,( hoitajat tietää hoitajan moraalin)  Ei osaa olla ja vaan levätä. Vaikka olisi kovat kivut päällä,miettii miten ne töissä pärjää.Vaikken koekaan että olisin niin tarpeellinen,mutta se kun tietää sen kiireen siellä. Sitten tulee huono omatunto ja paska mieli. Miksi minä en pysty? Kyllä, mä ainakin myönnän että oon välillä helkkarin katkera siitä etten oo terve. Mutta tiedän myös että katkeruus ei auta, ja tiedän että joillakin on asiat vielä huonommin, mutta se ei lohduta mua. Tulee vain enempi olo" Kuinka voisi auttaa muita"    Sitten ne tilanteet ku joutuu niin töissä kun palokuntahommissaki sanomaan " voitko sä nostaa tuon ku mä en pysty" tai että " mun on pakko levätä nyt" tulee taas olo että perkele kun oon paska ihminen.

Mutta toisaalta eihän se niin mene, en muista ajattele niin kuin itsestäni. Pitäsi opetella olemaan itselleen armollisempi.

Elämänlaadun heikkeneminen : Ehkä se tärkein ja selkein Elämäähän se pitkäaikanen kipu heikentään. Tosia asia. Sille joutuu antamaan niin paljon huomiota arjessa, ja jos sille ei anna,se kyllä osaa ottaa. Yksinkertaisesti se ottaa elämästä paljon pois. Pakottaa luopumaan,niinkun itsekkin olen joutunut luopumaan niin urahaaveista kun harrastuksistani.

Mutta tää kaikki on sitä,elämää.

   
ps. Laittakaapa postaus ehdotuksia,kivusta ja siihen liittyvistä asioista!

       

Erilainen tulos

Sun kivut voi johtua sokerista

Liikuntaa vaan lisää ,nii kyl ne kivut lähtee

kannattaa välttää hiilareita, seki voi tehä kipuja.

Eipä ihme et kipuja ku syöt noin epäterveellisesti

huonosti syöminen vaikuttaa myös psyykkeeseen.

Se on omavalinta,et tunteeko olonsa hyväksi.


Tässä tuttuja lauseita mitä oon saanut kuulla. Ja nyt pystyn vihdoin kumoamaan väitteet osittain ainakin. Olen siis kuusi viikkoa ollut dieetillä. Terveellisellä sellaisella, oikeamäärät tarvittavia ravintoaineita, ei liian vähää kitumista pussikeitoilla. Puhtaita ruokia, säännöllisiä ruokaaikoja, veden juontia. Herkkuja en ole syönyt ollenkaan, yhtenä päivänä oli tankkauspäivä mutta sillonkaan en pahemmin itse sokeriherkkuja syönyt. Eli ruokapuoli ollut kunnossa. Ensimmäiset kaks- kolme viikkoa urheilinki melko hyvin, salilla ja lenkillä kävin. Sittemmin jäin saikulle, ja salikielto. Joten kävelylenkkejä olen kuitenkin tehnyt edelleen.

Ja voin sanoa kivut ovat edelleen olleet samaa luokkaa, niinku ajattelikin. ei ny jumalauta sokeri aiheuta hermokipuja. Väsymystä on ollut aivan saman verran kun ennenkin, ja uupunut olen yhtä paljon kun ennen dieettiäkin. Energistä oloa ei siis ole tullut, vaikka niin moni sanooki että "niin energinen ja hyvinvoiva olo ku syö puhtaasti" .Mulla ei ole käynyt näin.

Salitreenin jälkeen olen aina ollut puhki ja väsynyt. Toki henkisesti mielissään että sain käytyä, mutta sitä fyysistä hyväolontunnetta en kertaakaan ole kuuteen viikon aikana kokenut. En kävelylenkin,kehohuollon tai salin jälkeen.

Iho ei myöskään ole ollut sen parempana tai pahempana dieetin ainakan. Eli ainakaan itselläni ei ns huono ravinto vaikuta ihon kuntoon.

Nykyään kun puhutaan niin paljon puhtaasta ruuasta, sokerittomuudesta yms. Niin pitää huomioida myös että ei kaikilla tule hyvä olo kävelylenkistä, ei kaikille sokeri aiheuta finnejä naaman tai ei kaikilla, ravinnosta huolimatta tule energistä oloa.

Vaikka toki on harmi ettei itselläni nämä jutut toimineet, niin toisaalta olen mielissään että voin todistaa itse, että ei se aina kaikilla ihmisillä mene samanlain. Uskon että kuudessa viikossa, jos ei heti alkuun,niin myöhemmin olisi pitänyt näkyä vähän muutosta voinnissa.

Psyykkinen puolikaan ei ole ollut sen parempi. Yhtä matalana mieli on onko kädessä porkkana,vai suklaapatukka. 

Positiivinen juttu dieetissä kuitenkin oli se, että reilu kuusikiloa putosi painoa. Mitään muuta muutosta en itsestäni tai voinnissa huomannut. 

Eli asiat ei ole niin yksinkertaisia. Aina ei voi vaikuttaa omaan oloon,vaikka sen eteen tekisi töitä. Toki osallansa, tottakai,mutta ei kokonaan. Kyllä ne omat sairaudet,niin fyysiset ja psyykkisetkin vaan vaikuttaa ihmiseen niin paljon. Ja vaikka asenteella onki paljon merkitystä. Se ei aina riitä. Ei vainka kuinka koittaisit olla positiinen,ei se naama hymyyn käännyt,jos sairastaa.

 

 

 

Arki aamu

Arki aamu kivun näkökulmasta ja sen kanssa.

Tänään en ole laittanut herätystä,vaikka yleensä sen aina teen. Sairaslomapäivä siis. Eilinen ilta meni pitkään ku unimatti ei uskaltanut tulla kylään, vaikka kaikin keinoin houkuttelin. Jossain vaiheessa kuitenki onneksi kapusi hän sänkyyni. 

Herään ensimmäisen kerran klo 6-7 välillä, ja totean että vielä voisi nukkua. Ja jopa saan unen. Ylös nousen ennen yhdeksää ja teen päivän tilanne arvion kropasta. Spastisuutta, jäätävää lihasjännitystä yön jäljiltä. Tuttua siis. Selkään painaa normaaliin tapaan ja nivelet huutavat jäykkyttään. Positiivista on se että hyvinki tuttu kaveri, pääkipu ei tänä aamuna anna aihetta burana purkille. Pienen pieni hymy sille siis. 

Joka aamuinen ensimmäinen rutiini,sen jälkeen kun olen päässyt sängystä ylös, istunut sängynlaidalla tasaten oloa on aamulääkkeet.  Ne muistan ottaa yleensä aina. Ehkä kerran pari on vuodessa jäänyt ottamatta,ja heti kello kymmenen korvilla on tullutkin sellanen olo että nyt pitää tarkistaa dosetin tilanne. Eli ei todellakaan passaa unohtaa. Aamulääkkeissä siis mm, hermokipuun, kilpparin vajaatoimintaan, mieleen ja kipuun lääkkeitä. Ei yhtäkään turhaa nappia. Ei,ei vaikka joku nii väittäisiki. "Voi kunpa joskus ei tarvitsisi näitä ottaa" 

Sitten toinen tärkeä aamujuttu. Kaurapussi. Se lääkkeetön hoitomuoto. Rakas ystäväni on mulle joululahjaksi tehnyt joskus kaurapussin. Eli mikroon 3 minuutiksi ja niska/hartia selkäseutuun. Helpottaa hieman lihasjännitystä ja tuntuu mukavalle. Sama homma toistuu usein iltasin nukkumaan mennessä. Yleensä aamupalapöydässä myös kaverina, pitkäaikainen luotto ystävä pääkipu ,jolle laitan kylmäpakkauksen päälle, joka ei sinääsä kipuun auta,mutta helpottaa hiukan kuristavaa tunnettta ohimolla.  

Ja sitten tärkeä osa jokaikistä aamua. niin arkea kuin juhlaa. AAMUKAHVI.  Omassa asunnossani lataan aina iltaisin valmiiksi kahvinkeittimen,jotta aamuolossa ei tarvi alkaa leikkimään suodanpussin kanssa. Naps ja kahvi alkaa tippumaan. Sillä aikaa vessareissu, kaurapussin odottelu ja orientoituminen  uuteen päivään.

Sitten istahdan lempparipaikalle, avaan tietokoneen, laitan kaurapussin seläntaakse ja otan kahvikupposen käteen. Täytyy soittaa ja tarkistaa yksi asia fysiatrian polille oyssiin.  Paikka jossa on odostilan tuolit on tullut tutuksi ja käytävän ilmastointi kuulluksi.  Arvaten, kukaan ei vastaa. Perkele. Uudestaan soitto. Sitten vastataa, osastonhoitaja vastaa, varmistan että onko hoitava lääkärini perunut mun puolesta (!) mun kipupsykologin ajan. ja olihan se. Kiitän mielessäni mun omalääkäriä kiitos että olet olemassa. Samalla hoitaja muistuttaa ylilääkärin soittoajasta marraskuun alussa. Tarkistan kalenterin, että päivämäärät täsmää. Kiitos ja näkeemiin. Nähdään.  

Haen lisää kahvia, ja tajuan että olen istunut yli tunnin. Nyt täytyy pitää tauko. selkä on samaa mieltä. Mulle on annettu 45 min ajaksi, mitä saan/kannattaa kerrallaan istua. Sen jälkeen on noustava,kävellä hieman ja mennä maaten. ja kuten varmaan arvaa. Aivan liian harvoin muistan sen, ja sitten siitä kärsiä saan. Yhteen väliin laitoin puhelimeen herätyksen 45 min välein, mutta se osottautui hyvinki raivostuttavaksi. tiedättehän, herätyskellon ääni. 

Nyt kuitenkin nousen. Kävelen pienen yksiöni läpikotoisin pari kertaa ja meen sänkyyn lepäämään. Luoja kun sattuu. Käyn mielen kanssa kaksinkamppailua tarvittaessa lääkkeen ottamisesta. ottaakko vaiko ei.  Koitan tehdä niitä hemmetin hengitysharjoituksia ,mutta ne eivät edelleenkään oikein toimi kohdallani. Rintarangan skolioosi kun on, oikea keuhko ei siis toimi kunnolla. Joten tuskastun.  Makoilen ja kieriskelen. ja nukahdan.

Herään. Auts ja auts. Kaurapussi ja takaisin maaten. Sitten pakko raahautua asioille. Lenkkikamat niskaan ja kävelemällä. Ensimmäinen kilometri sujuu ongelmitta. Mutta kun olen saanut saikkulapun vietyä alkaa alaselkää painaan. Pysähdyn ja luen muka ilmoitustaulun juttuja ja etsin istumapaikkaa. Sitten jatkan taas. Meen apteekkiin ja juttelen mun vuosikaton täyttymisestä kysenalainen jee, tänään saan ne lääkkeet niin halvalla.  Kävelen kirjastoon ja luen fiblomyalgiasta. Ja siitä kauppaan. Kun nostan kauppakassin harteille tajuen etten kestä kantaa sitä. Joten istahdan alas kaupan penkille,ja mietin suunnitelmaa. Soittaakko taksi hakemaan vai sinnitellä. Ja sinnittelen. Oikeaa puolta alkaa polttamaan kun kävelen asunnolleni. kävelen 100metriä kerrallaan ja pysähdyn ja viimmeisen ylämäen kävelen reippaasti kunnes pääsen ovelleni ,kiroan ja tiputan kassin alas,niin että päällimäiset tavarat tippuvat maaha. Plaah, taas. 
Sitten kauppakassien purku, pikasuihku ja nukkumaan.
Ja sitten heräänki pääkipuun,juuri ku aamulla kehuskelin ettei sitä ollut. arg

Päiväntapahtumat kirjoitettu siis vaihettain,ei yhdeltä istumalta. 


 

Hukassa

Odotan puhelinsoittoa. Vaikka pelkään vastata puhelimeen teen sen silti. Tähän asti olen puhunut järkevästi, ehkä jopa vähätellyt lääkärille omaa kipua ja oloa. Tänään en vähättele. Annan tulla kaiken ulos. Itkusta turtanan huudan kuinka kipeä ole enkä jaksa. Ei vain kestä. Ei paikat kestä. Eikä mieli.

Akuutti ressireaktio ja shokkivaihe somaattisen sairauden takia.

Napsautan jouluvalot päälle. Lämmitän kaurapussin ja käperryn sänkyyn. Annan kyyneleiden valua poskille, ripsivärin levitä kasvoille,sotkekoon lakanat. Samaan aikaan olen vihainen, surullinen ja toivoton.
Mutta ennenkaikkea pettynyt itseeni. Siihen etten pystynytkään,etten jaksanutkaan. Mutta toisaalta olen helpottunut. Helvetin helpottunu. 

Mun on pakko levätä nyt. 


Sairaslomalla, jatkosta ei tietoa. Puhelinsoittoja ja kontrolleja. Selän kanssa asita menneet huonompaan suuntaan, kivut kasvaneet ja ahdistus noussut. Haittaluokat nousseet, ja kivut levinneet osaksi niveliin.

Tänään mä ooon kiitollinen että pystyn käveleen.





 

 

Vertaistuen voima

Tänään aiheena vertaistuki. Mulla on yksi varsinainen kipukaveri, joka tasan tarkkaa tietää miltä tuntuu olla kipeä. Oikeasti ki pe ä.

Sille mä soitan kun oon selvinnyt kipukohtauksessa,sille soitan ku kysyn jostain lääkkeestä onko auttanu tai soitan ku tarvin vertaistukea. Ihmistä joka ymmärtää sun asias,vaikket sano edes lausetta loppuun. Ymmärtää kysyä sulta kahvipöydässä " mennäänkö sohvalle istuu,jos siinä on huono istua"

Ja se joka soittaa sulle säännöllisin väliajoin, alottaen kysymyksen " miten kivun kanssa?", se joka välittää susta,mutta ennenkaikkea siitä mitä sä tunnet.

Tänään kipukaveri soitti et on kohta pihassa. Pakkaat kamas vien sut kämpille  nyt täytyy jutella. Keitetään kahvit, päivitetään kipuasteikko, luetaan lääkelistat ja uusimmat kivunhoitomenetelmät. Kurkataan psyykkiseen puoleen ja arvostellaan sairaalamaailmaa. Se joka katsoo sun pupilleista tai huomauttaa että sun syke on aivan liian korkea, se joka muistuttaa parasetamoli myrkytyksestä ja muistuttaa "että norspanin kanssa ei mennä saunanlauteille."

Pari vuotta sitten ku kipuni alkoi kroonistumaan, tunsin olevani aina helkkarin yksin. Piiloudun kuoreen ja siihen toivottomuuteen kun kukaan ei ymmärrä. Kaverit ihmitelee miksi et lähde reissuu, porukat patistaa lenkille( "eiköhän se kohta helpota" . Sillon tuntuu olevan vain yksi kivun kanssa.

Kipu korvaa ystävää.

Sitten lääkäri otti puheeksi vertaistuki ryhmän. Tosiaan,vertaistuki. Se että toinenki on kipeä ei auta sun kipuun yhtään, mutta tunnepuolelle se vaikutaa paljon ja siihen että joku oikeasti ymmärtää.  Kipupolin kivunhallinta ryhmään en voinut välimatkan syystä osallistua, mutta internetin ihmeellisen maailmasta löysin suomen kipu vertaistuki ryhmän. Toistaalta oli masentavaa nähdä kuin moni kärsii ja kamppailee kroonisita kivuista päivästä toiseen, mutta toisaalta se antoi toin ,etten olekkaan yksin. Löysin kaverin jonka kanssa poristiin päivät pitkät, joka kärsi kans kroonisista kivuista. 

Ihmiset sanovat ymmärtävänsä, mutta eivät ne oikeasti ymmärtää. Koska eihän ne voi. En minäkään voi ymmärtää sitä mitä en ole kokenut, täysin. Toki osallansa mutta täysin ymmärtää vain se joka on kokenut itse saman. Näin itse ainakin olen kokenut.

Kipukaverini ei ole koskaan kauhistellut kipulääkkeiden määrää. 

Äärettömän kiitollinen on tästäkin kipukaverista, meidän elämäntilanne, elämänarvot ja kaikki on luultavasti erilaisia,mutta se mikä yhdistään on kipu. Ja se tosiaan yhdistää.

Tietää että on joku toinen tätä paskaa tietä kulkemassa. 

Näkemiin, eli sinnitellään!

 

Voitko pistää valot pois, kiitos

Maanantai aamu. Klo 5:45 puhelin herättää. Päässä humiseen, kova jyskyttävä kipu hakkaa päätä, silmien takana tuntuu poltetta ja oksettaa. Migreeni. "pitkästä aikaa" Helkkari. Ei onneksi vielä täysin päällä, joten lähden töihin lääkkeitten voimilla. Ilmoitan aamu rapsalla ettei mulle tänään kannata puhua, särkee niin päähän kuin selkäänki. Sinnittelin työpäivän ja sen jälkeen nukkumaan. Ilta menee omistettuna pääkivulle. 
Tiistai aamu ja toivon että yö olisi vienyt helvetin moisen pääkivun mikä edellisiltana paheni. Ei vienyt. Nukun melkeen pommiin, mulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa olla töissä. Ja mä oon ajallaan. Meinaan oksentaa pukuhuoneen vessaan, jossa valutan kasvoille kylmää vettä, otan estolääkkeen ( kyllä tässävaiheessa vasta, tiedän ei auta) ja töihin. Sikakiire,rankkaa ja hälinää. Kotiin. Verhot ikkunan eteen kylmäpussia kasvoille ja nukkumaan. Herään outoon puheluun,ja puhelun lopuksi itksen silmät päästäni. Itku provosoi pääkipua ja tuskahiki valuu otsalta. Kömmin vessaan ja makaan siellä odottaen oksennusta,jota ei tule. Päätä kivistää,pienikin ponnistaminen saa salamat lyömään pääkoppaan.. Meen suihkuun joka hetken helpottaa,(tai lääkket alkaa vaikuttaan) ja saan käytyä työkaverilla kylässä. 

Sitten tulen kotiin istun koneella ja edelleen jyskyttää.

Pum pum pum

ja kohta makaan anturoissa Oulaskaankaa päivystyksessä, ja lääkäri on huolissaan mun paineista. Molemmat lukemat hyppii toisella sadalla. Tuntuu että pää irtoaa. 
Onneksi on ihana lääkäri, saan pian lääkettä, asentohoitoa ja kylmää. Kohta alkaa helpottaa. Pitää kuitenki jäädä tarkkailuun paineiden vuoksi. 
Ei mun tänään pitänyt olla täällä.

Sairaslomalla nyt. Loppuviikko. Pääkipu alkanut helpottaan. Kestihän se kolme päivää. Ponnistaminen saa edelleen tuskan viillot aikaseksi silmien taakse. Selkäsäryt ahdistelevat kohti päälakea. Auts, sattuu. Silmäluomet ja silmät on turvonneet niin että katsominen on sumeaa.

Hortton, elä iske minuun. 

Huomena labraan tarkistuttaan arvoja. 

Kipu ei kuole huutamalla.

 
 

Näitä päiviä

 Heti aamulla tiesin että tästä ei tule hyvä päivä. Viikonloppu meni suhteellisen vähäkipuisesti,mutta väsyneesti. Tänään sitten kipuni taas muistuttivat olemassa olostaan. Aamulla heräsin tykyttävään päänsärkyyn ja siihen kun jokainen liike tuntui pahalta. Ja taas olin tilanteessa näppäilenki viestin töihin etten voi tulla vai sinnittelenkö itku kurkussa. Tänään valitsin jälkimäisen. Pitkän torkutttamisen jälkeen raahauduin keittiöön. Ehei, en heti napannut lääkkeitä suuhuni,kuten joku voisi kuvitella. Join lasin vettä, koitin venytellä ja pestä kasvot kylmällä vedellä. Ei auttanut. Viimmeseksi vaihtoehoksi kävin lääkepussi ottamassa Buranaa ja panadoli coctailin. Siihen päälle gabrionit ja muut.

Töissä niin kiireinen,ja ressaava päivä. Nukahtelin pystyyn ja silmät sumenivat hetkeksi. Olin helvetin kipeä taas ja sinnittelin töissä. Se on aina yhtä epätoivoinen tunne kertoa työkaverille että mä en nyt pysty. Mun on vaan pakko maata. Tunnen siitä aina syyllisyyttä, vaikka tiedän ei pitäisi.  Silti, kyllähän se ärsyttää. Koitan kiskoa kahvia ja olla oksettamatta. Tänään toimin henk kohtasena avustajana,joten toisessa käsivarressa
 roikkuu ihminen jolle on pidettävä seuraa.
Taas tänään, mä vihaan mun sairautta.

Ja taas ylitöiksi. Pikainen,pakollinen kauppareissu. Ja sänkyyn. Ala selkää painostaa painava tunne ja päässä jyskyttää edelleen. Odotan vaan että kaikki helpottais. Mutta aina palaa sama tunne. Toivottomuus,millon tää loppuu?

Päivä mateli loppuun yhtä heikoin tuloksin. Väsymys painanut ja kivut kulkeneen vierellä. Silmiä pyyhitty tuskan kyyneleistä, lämmintä vettä haaskattu helpottakseen polttavaa särkyä, kaurapussin kanssa sikiöasennossa.  Niitä päiviä kun vain ainoa toive koko elämässä on kivun helpottuminen. En tarvitsisi mitään muuta. Mieli on toki ollut matalana,luonnolisesti kroonisen kivun takia.  

Nyt täytyy vaan odottaa että

Nukahtaa.

Kuvat : Google

 

Missä mun lääkepussi on?

"Klo 02:36 yöllä. Herään siihen kun alaselkää viillellään puukolla, lapapuita murjotaan vasaralla ja niskat tuntuvat olevan tulessa (ja tukossa). Kiroa ääneen muutaman kirosanan, ähisen kun sikasäkissä ja katson vastahakoisesti puhelinta ja tajuan että nyt vain pitäisi nukkua. Kierähdän kyljen kautta istumaan,selvittelen pään ja ahdistuneen kipeänä hiivin lääkekaapille, käännän kierrekorkin auki ja naputtelen foliolevystä muutaman napin. Nakkaan namut suuhun ja kulautan päälle kraanavettä. Ryömin takaisin sänkyyn ja odotan.odotan ja odotan. Että lääke vaikuttaa,ja pääsen takaisin uneen"

Tuttu tilanne ja tuttu tunne. Ajattelin kirjoitaa tänään lääkkeistä,vaikutuksista ja siitä miten ihmiset suhtautuvat nuoreen ihmiseen,joka käyttää enemman kuin kaksi resepti lääkettä.

Lääkehoito on yksi pieni osa kipukroonikon hoitomenetelmistä, mutta akuutin kipukohtauksen vaiheessa lääkkeet ovat taas ensisijaisia kivun hallitsijoita. Itsellänikin menee lääkkeitä, tottakai on laastarista tableteihin, ja siltä väliltäkin. Minulle esimerkiksi kipulaastari, keskivahva opiaatti antaa sen verran löysää kivuista,että pystyn käymään töissä, tai noh oikeastaa nousemaan sängystä. Mulle, juuri mulle ne on elintärkeitä. 

Oon kuullut monen ihmisen (ei kipuihmisen) sanovan,kuinka lääkkeet ei vaikuta, lääkkeissa on haittavaikutuksia, ne on kusetusta ja rahastusta, ne tappaa ja plaatiplaa. Kumma kyllä, kukaan nuista sanojista ei kärsi huomattavista kipusairauksista,tai eivät ainakaan ole sitä sanoneet.  Tottakai lääkkeissä on haittavaikutuksia, paljonkin. Itsekkin niistä monia kokeneena tiedän kyllä, on pahoinvointia,väsymystä, huimausta ymss, ja eivätkä ne porkkanaa ravintosuosituksissa voitakkaan. 

Mutta se tunne,kun oot puoli tuntia kouristanut kipukohtausta, sulla alkaa olemaan voivat vähissä punnertamiseen ja iho hiestä märkänä. Niin kun hoitaja saa kanyylin suoneen ja virtaan sinne ne oxyt. Ei ,ei siitä hyvänolon tunnetta tule, mutta helpotus. Ei aina, mutta usein kovissa kivuissa, kyllä se auttaa. Siinä vaiheessa oon taas sen pienen hetken kiitollinen että juuri nyt, kanyylikädessä, paperilakanat alla ja lätkät rinnoilla ei tarvi tuntea kovaa kipua. 

Mutta miksi sittten liimaan laastarin reiteeni tai nappaan buranat kohti ääntä?
Koska ne helpottavat kipua, nostavat kipukynnystä ja vähentävät liitännäisoireita. Tekevät elämästä ees hitusen siedettävämpää ,helppoa eikös? Ruudun takana on varmasti ihmisiä, jotka ovat ottaneet buranan päänsärkyyn,tai imigranen migreenikohtaukseen. Ja auttaa tai ei auta. Itselläni auttaa, ja vähentää kipuja, mutta toki ei ne niitä kokokaan pois viel,eikä se ole tarkoituskaan.

En minäkään haluaisi lääkkeitä syödä. Olisihan se mahtavaa kun kaapissa ei olisi kun burana sitä pääkipupäivää varten. Olisi minulla muitaki rahareikiä kun apteekki. Ja mielelläni oisin kärvistelemättä haittavaikutuksista. Mutta kroonisessa kipusairaudessa, joitakin kipulääkkeitä on syötävä,jos aikoo elää edes vähänkään normaalimpaa elämää.

Olen sanonutkin ihmisille jotka tulevat arvostelemaan lääkekassiani, niin ottakaa kipuni edes viikoksi niin veikkaanpa,tai oikeastaan olisin satavarma että yksi jos toinenki olisi nappia vailla. Ei siksi että sääliä kaipaisin vaan

Ymmärrystä.

Ja nii, ei lääkehoito suinkaan ole ainoa hoitomuoto, se on vain yksi niistä. Voisin kirjoittaa muista testaamistani hoitomuodoista myöhemmin. 

Kivuttomampaa viikkoa ja kipuun liittyivä postaus aiheita saa nakella !
 

Alku

Mielessä on pitkään jo kypsytellyt ajatus kipu blogin perustamisesta, lähinnä päiväkirja mielessä. Kirjoittaminen on mulle ollu aina luonteva tapa purkaa ajatuksia, mutta ei ,ei ne ajatukset paperille silti jää. Asiat jäävät silti päähän seilaileen.

Blogin tarkoituksena on siis pysyä aikalailla kipu aiheessa, vaikka siihe liittyykin koko elämä. Liian henkilökohtasesti en silti lähde kirjoittelemaan omista asioista. Toivon että lukijoille tulisi ymmärystä ja ehkä jollekkin kipulevalle vinkkejäkin kroonisen kivun kanssa elämisestä.
Varmastikkaan mitään positiivista tekstiä ei tule hirveästi näkymään,niinku ei aihekkaan sellainen ole. Mutta katsotaan, ja miten ylipäätään postaaminen luonnistuu.

Tervetuloa mukaan!