Painan hissin nappia kolmos kerrokseen,vedän matkalaukkua perässäni. Odottavat,ahdistavat ja mielenkiintoset tunteet mielessä. Aukaisen osaston oven ja saavun yliopiston sairaalan osastolle,missä tuun viettämään seuraavat kuusi viikkoa,vkl lukuunottamatta.
Toinen päivä kääntymässä iltaan. Tänään mahtunut päivään lääkärin sekä omahoitajan tapaamiset, osastohoitajan tapaaminen,ryhmätunteja ja lepoa. Väsymys on järkyttävän voimakasta,tokin tilannekkaan ei mikään voimaannuttavin juuri tällä hetkellä. Toivon tälle jatkuvalle uupumukselle löytyvän syyn, olise sitten lääkkeen sivuvaikutus tai muu.
Olen siis osastolla,jossa tilaani olisi tarkoitus tutkia kokonaisvaltaisesti, pohtia työkyky asioita, kivun kanssa elämistä, ja ratkaisuja parempaan elämää niin somatiikan kuin mielenkin osalta.
Paljon siis luvassa erilaisia,kokeita,tutkimuksia, ja keskusteluita. Ja itkua,tuskaa ja kipua.Niitä myös tietenkin. Kukaan täällä ei niiltä ole välttynyt.
Kivut pysyneet hallinnassa,lukuunottamma aamuista muutaman vas asteen melko äkillistä nousua. Mielen kanssa luonnollisesti taistellaan päivittäin ja koitetaan pärjätä. Lääkemuutoksia olisi tarkoitus myös luultavasti kartottaa ja testailla.
Hoitojakso tuntuu pitkältä ja jopa ahdistavaltakin. Ei sairaalaolosuhteissa silti mikään herkku ole vietttää useita viikkoja. Mutta kiitollinen silti olen tästä mahdollisuudesta ja siitä että asiani otetaan vakavasti. Se että akuuttiapu on lähellä ja päästään kunnolla perille sairauksistani. Kaikki halukkaat ei tänne ole päässyt.
Ja vertaistuki. Ääretömän tärkeää. Olen osaston nuorin,muut reilusti vanhempia. Joka siis on ehdottomasti hyvä puoli. Mutta täällä ei katsota ikää, kaikki on samanarvosia ja jokaisella omat vaikeutensa. Todella mielenkiintosia ja antoisia keskusteluita käyty,jo tässä vaiheessa jaksoa.
Vihdoin silti pääsen kunnon hoitojaksolle,josta myös odotukset ovat kovat,joskin myös realistiset. Eniten toivon apuja kivun kanssa elämisee,kipukohtauksiin sekä mielen tasapainottamiseen. Ja selkeyttä.
Kirjottelen tänne kun siltä tuntuu.
tiistai 17. tammikuuta 2017
keskiviikko 11. tammikuuta 2017
Kun kahvi läikkyy
Viime päivinä on taas usko horjunut,kaikesta.
Maanantai iltapäivän käsien tärinä johtikin,kunnon vapinakouristuskipu kohtaukseen. Helkkarin kivuliaaseen sellaseen. Avuttomaan,pelottavaan,täysin kivun ja kehon hallitsemaan. Kohtaus eteni suunnilleen näin.
Soitan puhelun kipukaverille ja huomaan käsien vapisevan. Ei kummosempaa kipua,tärinää vain,kahvikupposestakin loiskahtaa kahvia lattialle,noh sattuuhan sitä. Otan opamoxin ja kipulääkettä,jospa tilanne rauhottuisi.
Lähden tuttuun tapaan asemalle harkkoihin, olo on väsynyt,kädet tärräävät,mutta muuten melko ok olo. Keitän kahvia,ja huomaan taas kuinka suodatinpussi vieminen roskiin aiheuttaa,läikkiä lattialle.
Sitten vapisee. Jalat alkavat vapista,kun yritän istua ja juoda kahvia,kädet vapisee. Ei kummosempaa kipua,ja rauhottelen vaan itteeni että,"kohta helpottaa"
Luennolla vapina yltyy koko kehoon, kasvoihin,hampaat lyövät yhteen ja koko keho vapisee, yhtään en pysty itse hallitsemaan liikkeitäni,enkä varsinkaan kuuntelemaan mitä puhujalla on asiaa. Tuijotan vaan ja rukoilen että tää loppuis.
Mutta ei, kivut alkavat hiipimään,kun kehon lihakset joutuvat koville. Alaselkää alkaa painaan ja rintakehää puristaan. Vapina ei rauhotua,vaikka sen alkamisesta on aikaa jo kohta puoli tuntia. Reilun vartin sinnittelyn jälkeen,
Kuiskaan vieruskaverille että "vie mut pois" ja sitten romahan
Sanoinkuvaamaton kipuvapina kohtaus lyö koko kehoon päälle, järkyttävät lihaspasmit ja kouristukset vetävät kehon sikiöasentoon. Sitä tunnetta ei voi kirjoittaa,sen joutuu kokemaan. Onneks satun paikkaan missä ihania ihmisiä auttamassa,ja alan saamaankin hoitoa melko nopeasti. Kipu vie vaan ajatukset pois,enkä jälkeenpäin paljon muista mitä on tapahtunut juuri hoitotilanteessa.
Seuraavan kerran herään oyssisn neurologian päivystyksessä,jota ennen oon ambulanssilla käynyt keikan oulaskankaan päivystyksessä(en muista mitään),ja sieltä lanssilla kuljetettu mut oyssiin. Oon ehkä uupunein ikinä. Kipuja on,mutta hengittäminen jo onnistuu. Olon valtaa pelon lisäksi epätoivo,
Miksi taas piti käyä näin?
Siinä kun makaat yksin oyssin päivystyksessä,eikä sulla oo paljon hajua mitä on tapahtunut tulee ehkä epätoivoisin olo ikinä. Soitan kipukaverille ja iskalle. Puheiluista en jälkeen päin muista mitään,luojan kiitos oon kuitenkin saanut tarvittavat kipulääkkeet.
Ihana hoitaja käy tsekkaamassa vointini useeaan kertaan, verikokeita otetaan ja neurologin huoneeseen mut siirretään sängyllä,käveleminen ei onnistu. Tehdään kokeita ja mietitään.
Yhtäkkiä tulee hirveä tarve päästä pois,kotiin,johonki. Mutta selitelyt ei me eläpi neurologille,joka pakottaa mut jäämään sairaanlaan seurantaan. Ambulanssi hakee mut ja palataan oulaskankaalle,osastolle. Kello oli kuulemma 6-7 aamuyöllä kun mut laskettiin osaston lakanoihin.
Olo huomattavasti helpompi alkutilanteeseen huomioiden. Katetroinut olen,joka tuttua kipukohtuaksen yhteydessä. Olo on kuitenki hyvin heikko ja keho käy kovilla,toipuaakseen.
Mitä sitä kieltelemään,silti salaa toivon maailmanloppua että tää kipu ja tuska hellittäisi.
Kaikilta muiltakin.
Maanantai iltapäivän käsien tärinä johtikin,kunnon vapinakouristuskipu kohtaukseen. Helkkarin kivuliaaseen sellaseen. Avuttomaan,pelottavaan,täysin kivun ja kehon hallitsemaan. Kohtaus eteni suunnilleen näin.
Soitan puhelun kipukaverille ja huomaan käsien vapisevan. Ei kummosempaa kipua,tärinää vain,kahvikupposestakin loiskahtaa kahvia lattialle,noh sattuuhan sitä. Otan opamoxin ja kipulääkettä,jospa tilanne rauhottuisi.
Lähden tuttuun tapaan asemalle harkkoihin, olo on väsynyt,kädet tärräävät,mutta muuten melko ok olo. Keitän kahvia,ja huomaan taas kuinka suodatinpussi vieminen roskiin aiheuttaa,läikkiä lattialle.
Sitten vapisee. Jalat alkavat vapista,kun yritän istua ja juoda kahvia,kädet vapisee. Ei kummosempaa kipua,ja rauhottelen vaan itteeni että,"kohta helpottaa"
Luennolla vapina yltyy koko kehoon, kasvoihin,hampaat lyövät yhteen ja koko keho vapisee, yhtään en pysty itse hallitsemaan liikkeitäni,enkä varsinkaan kuuntelemaan mitä puhujalla on asiaa. Tuijotan vaan ja rukoilen että tää loppuis.
Mutta ei, kivut alkavat hiipimään,kun kehon lihakset joutuvat koville. Alaselkää alkaa painaan ja rintakehää puristaan. Vapina ei rauhotua,vaikka sen alkamisesta on aikaa jo kohta puoli tuntia. Reilun vartin sinnittelyn jälkeen,
Kuiskaan vieruskaverille että "vie mut pois" ja sitten romahan
Sanoinkuvaamaton kipuvapina kohtaus lyö koko kehoon päälle, järkyttävät lihaspasmit ja kouristukset vetävät kehon sikiöasentoon. Sitä tunnetta ei voi kirjoittaa,sen joutuu kokemaan. Onneks satun paikkaan missä ihania ihmisiä auttamassa,ja alan saamaankin hoitoa melko nopeasti. Kipu vie vaan ajatukset pois,enkä jälkeenpäin paljon muista mitä on tapahtunut juuri hoitotilanteessa.
Seuraavan kerran herään oyssisn neurologian päivystyksessä,jota ennen oon ambulanssilla käynyt keikan oulaskankaan päivystyksessä(en muista mitään),ja sieltä lanssilla kuljetettu mut oyssiin. Oon ehkä uupunein ikinä. Kipuja on,mutta hengittäminen jo onnistuu. Olon valtaa pelon lisäksi epätoivo,
Miksi taas piti käyä näin?
Siinä kun makaat yksin oyssin päivystyksessä,eikä sulla oo paljon hajua mitä on tapahtunut tulee ehkä epätoivoisin olo ikinä. Soitan kipukaverille ja iskalle. Puheiluista en jälkeen päin muista mitään,luojan kiitos oon kuitenkin saanut tarvittavat kipulääkkeet.
Ihana hoitaja käy tsekkaamassa vointini useeaan kertaan, verikokeita otetaan ja neurologin huoneeseen mut siirretään sängyllä,käveleminen ei onnistu. Tehdään kokeita ja mietitään.
Yhtäkkiä tulee hirveä tarve päästä pois,kotiin,johonki. Mutta selitelyt ei me eläpi neurologille,joka pakottaa mut jäämään sairaanlaan seurantaan. Ambulanssi hakee mut ja palataan oulaskankaalle,osastolle. Kello oli kuulemma 6-7 aamuyöllä kun mut laskettiin osaston lakanoihin.
Olo huomattavasti helpompi alkutilanteeseen huomioiden. Katetroinut olen,joka tuttua kipukohtuaksen yhteydessä. Olo on kuitenki hyvin heikko ja keho käy kovilla,toipuaakseen.
Mitä sitä kieltelemään,silti salaa toivon maailmanloppua että tää kipu ja tuska hellittäisi.
Kaikilta muiltakin.
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
Paperilakanoissa ja uusi tuttavuus
Klo 9:45 hyppään taksiin,pelkääjän paikalle. Kipuja on, vas 7,joka reilun tunnin istumisen jälkeen kohoaa kasiin. Alaselän paineen tunne, fileröinti puukon iskut lonkkien alueelle ja polttava tunne lapaluissa. Tuttua.
Kirurgian osasto ykkönen. Ilmottaudun hoitajalle ja pääsen huoneeseen. Ennen kuin vaihan sairaalan kamppeet päälleni, täytyy päästä vaaka asentoon paperilakanoille. Ihana omakipulääkärini tulee huoneeseen, tsekataan päivän status ja olotila.
Kohta nähdään heräämössä.
Hoitajien haastettelun, erilaisten mittauksian jälkeen,löydän itteni heräämöstä,erilaisilla pihuoilla ja mittareilla varusteltuna.. Anestesialääkäri pääsee kanyloimaan,ah mun "ihania" suonia. Kipupumppu on säädetty ja makoilen siinä kaikessa rauhassa, tehovalvonnassa odottaen että
hetkeksi helpottaa.
Ketamiini-infuusiossa siis. Ensimmäinen kerta kun kipupumpun saan kaverikseni,vaikka kone pitääkin pietnä ääntä muutaman minuutin välein ja haittaa liikkumista,mutta en pistäisi pahakseni,jos pumppua joskus kantaisin kauemminkin,toivottavasti kuitenkaan ei tarvissisi.
Parin kymmenen minuutin päässä,oonki jo melko väsyksissä,ja reilun tunnin jälkeen siirretään sängyssä takaisin osastolle,kun isompia oireita ei ilmaannu.
Ensimmäinen päivä menee sängyssä maatessa, isompia haittavaikutuksia ei onneksi ole, mitä nyt lievää pääkipua ja alapaine nousee sadan toiselle puolelle. Hoitaja apuna vessareissulla,joka onnistuu mallikkaasti (tosin pissa ei sitten kulkenut,joka ei uus juttu että lyö jumiin) ja toisella kerralla pääsen liikkellee yksinäni. Mutta ei ihmeitä siis. Kipuun ei myöskään valitettavasti suurta vaikutusta ole.
Seuraavana päivänä,illalla vaihdetaan uusi patruuna kipupumppuun ja odotellaan. Vassi putoaa kasista kutoseen, neuropaattinen,säkenöivä kipu helpottaa,mutta se peruskipu säilyyy. Yöt menee aikalailla valvoessa,kun hoitajat käyvät parin tunnin välein katsomassa ja mittaamassa arvoja. Ja omat aivot eivät lakkaa ajattelemasta asioista.
Kolmantena päivänä aamuseiskalta infuusio lopetetaan ja jään tarkkailuun useemmaksi tunniksi. Olo on todella väsynyt, kipuja on mutta vähän on helpottanut. Pienestäki vassin (kipumittari) laskemisesta oon tosi mielissään kuitenki,vaikka jotenki salaa odotin enemmän,mutta ihan ok tyytväinen kuitenkin. En muistakkaan milloin kipuaste ois kutosessa pysynyt niin kauan!
Omalääkäri käy vielä jututtamassa ja sovitaan jatkoista. Käyn vielä kipupolin puolella toimintaterapeutin luona, tulevan vuoden suunnitelmia läpi.
Yhteystyö kipupolin potilaana jatkuu,sekä lääkäri,hoitajat ja toimintaterapeutti lupaa kulkee mun rinnalla tulevanki vuoden,josta oon eritttäin kiitollinen.
Sitten kanttiinista kahvi mukaan,päivälääkkeet kansliasta,maksa arvojen tarkistukset (jotka kunnossa!) , kiitokset hoitajille ja voinninparamiset huonekaverille. Sitten kotia kohti,odottavaisin mielin.
Ketamiini-infuuson vaikutus pitäisi kestää siis kauemmin,yksilöllistä toki kuinka kauon. Seuraava päivä kotona on aika huono,väsymys todella runsasta ja olo huono. Mutta joulunaika on mennyt kipujen suhteen aika hyvin! Toki peruskipu on koko ajan läsnä arjessa, nikamanpaineen tunne ja voimattomuus tuntuvat koko ajan,mutta hermokipumainen luonne on helpottanut.
Jatkoa seuraillen.
Kirurgian osasto ykkönen. Ilmottaudun hoitajalle ja pääsen huoneeseen. Ennen kuin vaihan sairaalan kamppeet päälleni, täytyy päästä vaaka asentoon paperilakanoille. Ihana omakipulääkärini tulee huoneeseen, tsekataan päivän status ja olotila.
Kohta nähdään heräämössä.
Hoitajien haastettelun, erilaisten mittauksian jälkeen,löydän itteni heräämöstä,erilaisilla pihuoilla ja mittareilla varusteltuna.. Anestesialääkäri pääsee kanyloimaan,ah mun "ihania" suonia. Kipupumppu on säädetty ja makoilen siinä kaikessa rauhassa, tehovalvonnassa odottaen että
hetkeksi helpottaa.
Ketamiini-infuusiossa siis. Ensimmäinen kerta kun kipupumpun saan kaverikseni,vaikka kone pitääkin pietnä ääntä muutaman minuutin välein ja haittaa liikkumista,mutta en pistäisi pahakseni,jos pumppua joskus kantaisin kauemminkin,toivottavasti kuitenkaan ei tarvissisi.
Parin kymmenen minuutin päässä,oonki jo melko väsyksissä,ja reilun tunnin jälkeen siirretään sängyssä takaisin osastolle,kun isompia oireita ei ilmaannu.
Ensimmäinen päivä menee sängyssä maatessa, isompia haittavaikutuksia ei onneksi ole, mitä nyt lievää pääkipua ja alapaine nousee sadan toiselle puolelle. Hoitaja apuna vessareissulla,joka onnistuu mallikkaasti (tosin pissa ei sitten kulkenut,joka ei uus juttu että lyö jumiin) ja toisella kerralla pääsen liikkellee yksinäni. Mutta ei ihmeitä siis. Kipuun ei myöskään valitettavasti suurta vaikutusta ole.
Seuraavana päivänä,illalla vaihdetaan uusi patruuna kipupumppuun ja odotellaan. Vassi putoaa kasista kutoseen, neuropaattinen,säkenöivä kipu helpottaa,mutta se peruskipu säilyyy. Yöt menee aikalailla valvoessa,kun hoitajat käyvät parin tunnin välein katsomassa ja mittaamassa arvoja. Ja omat aivot eivät lakkaa ajattelemasta asioista.
Kolmantena päivänä aamuseiskalta infuusio lopetetaan ja jään tarkkailuun useemmaksi tunniksi. Olo on todella väsynyt, kipuja on mutta vähän on helpottanut. Pienestäki vassin (kipumittari) laskemisesta oon tosi mielissään kuitenki,vaikka jotenki salaa odotin enemmän,mutta ihan ok tyytväinen kuitenkin. En muistakkaan milloin kipuaste ois kutosessa pysynyt niin kauan!
Omalääkäri käy vielä jututtamassa ja sovitaan jatkoista. Käyn vielä kipupolin puolella toimintaterapeutin luona, tulevan vuoden suunnitelmia läpi.
Yhteystyö kipupolin potilaana jatkuu,sekä lääkäri,hoitajat ja toimintaterapeutti lupaa kulkee mun rinnalla tulevanki vuoden,josta oon eritttäin kiitollinen.
Sitten kanttiinista kahvi mukaan,päivälääkkeet kansliasta,maksa arvojen tarkistukset (jotka kunnossa!) , kiitokset hoitajille ja voinninparamiset huonekaverille. Sitten kotia kohti,odottavaisin mielin.
Ketamiini-infuuson vaikutus pitäisi kestää siis kauemmin,yksilöllistä toki kuinka kauon. Seuraava päivä kotona on aika huono,väsymys todella runsasta ja olo huono. Mutta joulunaika on mennyt kipujen suhteen aika hyvin! Toki peruskipu on koko ajan läsnä arjessa, nikamanpaineen tunne ja voimattomuus tuntuvat koko ajan,mutta hermokipumainen luonne on helpottanut.
Jatkoa seuraillen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)