Melankolia minussa

Olen aina tuntenut itseni osaltani melankoliseksi. Muistan jo ala-aste aikoina kuinka vaivuin omaan oloihini ja kuuntelin surumielisiä kappaleita velipojan mp3 soittimesta. Muistan kuin iltaisin istuin koulun kiikussa, katselen taivasta kyyneleet poskellani. Muistan kuin itkin koulun kevät juhlassa, keittäjän läksiäisissä ja etenkin kun lähdin ala asteelta. 

Musiikki on ehdottomasti yksi melankolian tunteita tuottavasta voimasta. Musiikin ja kirjoituksen avulla käsittelen monenlaisia tunteita, etenkin niitä surullisimpia säveliä. Surullisiin säveliin on helppo piiloutua kuoreensa ja antaa ajatusten piirrellä mustia ympyröitä pään sisällä. Vaikka se on raskasta, toisaalta se on puhdistavaa.

Herkkänä ihmisenä tunnen luonnollisesti elämän varjopuolet hyvin voimakkaasti.  Itken ja herkistyn helposti, niin surullisista kuin kauniistakin asioita. Saan kyyneleen kulmaani  vaikeista asioista oli sitten syöpään sairastunut potilas, auto onnettomuus, uutiset lasten kärsimyksistä, ja etenkin omat henkilökohtaiset vaikeudet kuten sairaudet. Toisista huolehtiminen ja välittäminen ovat myös usein rakkaudellisesti raskasta.

Koen kyyneleitä myös herkästi kauniista asioita. Kun näen tädin muruista kuvia ja kun heitä tulee kova ikävä, kun ymmärrän kuinka paljon rakastan miesystävääni,  kun kuulen kauniin kappaleen radiosta, kun lääkäri on ymmärtäväinen ja kun mietin perhettäni, joka on kuitenkin itselleni rakkauden kivijalka. 

Parisuhde asiat saavat usein itseni melankoliseen tilaan. Ennen nykyistä suhdettani vaikeat suhde asiat aiheuttivat surullisia suunnistuksia mielessäni päivittäin. Eivät he ovat täysin hävinneet vielä tänäkään päivänä.
 Kun rakastun ihmiseen, rakastun häneen todella. Tunteeni valtaava jokaisen kehoni kaaren ja se tunne on vain koettava. Se rakkauden ihana tunne minkä tuntee on luonnollisesti sanoinkuvaamaton, mutta ainakin yhtä kova tunne on kun menettää erisyistä rakastamansa henkilön tai suhde loppuu haluamatta niin. 

Luonnollisesti masennukseen sairastuminen on tuonut oman peittonsa melankoliseen tunteeseen. Se on kääntänyt sen usein suruksi ja peloksi. Koen edelleen hetkittäin valtavia ahdistuksen aaltoja, jotka varoittamatta hiipii kehooni. Silmät näkee väritkin mustana, kaikesta haluaisi vaan päästä irti ja nukahtaa tiedottomaksi. Pelko pääsee pääni sisään ja karma saapuu huutelemaan korvaani. 
Niistä hetkistä näkee masennuksen asuvan minussa syvästi. 

Terapian avulla olen saanut uusia näkökulmia herkkyyteni työstämiseen ja oppinut näkemään myös sen myös osana omituista persoonani. Pienenä toivoin niin kovasti etten olisi niin herkkä, jotta elämä olisi helpompaa. Nyt isompana olen huomannut että kyllä maailmaan herkkyyttä kaivataan. Tiedän myös ettei minun tarvitse kantaa kaikkea hartioilla, vaikka niin teenkin.
Ehkä opin joskus rakastamaan herkkyyttäni samanlailla kuin rakkaani.

Musiikista löytyy paljon kauniita kappaleita jotka takuuvarmasti saa kasvot punaiseksi ja silmät vuotamaan. Konsta Jylhän -vaiennut viulu on silti ollut yksi niistä mitkä luokittelisin melankolisen musiikin kärkisijoille.



On viulu vaiennut
On soitto rauennut
Mielen herkkyyden herkästi soi
Iloja ihmisten
Suruja sydänten
Kauneimman kaipuun ilmoille toi
Niin kuin, niin kuin vaiti
Soida voi  Konsta Jylhä

Sellaista pohditaan tiistai iltaa. Kello kilkattaa kahtatoista. Verhot on vedetty alas ja valot nukutettu sammuksiin. Kuulokkeista kuuluu Jippun väärinpäin lentävät linnut. Mietin hetken menneitä ja koitan heittää osan asioista rakkauden hautausmaille. Päälle sytytän kynttilän ja kohta puhallan sen sammuksiin. Vedän peittoni korviin. pyyhin silmistäni kivun kyyneleet ja toivon nukahtavani. 

Edit: Pahottelut osan teksin taustaväristä, Blogger ku ei suostu nyt toimimaan ihan täysin vaikka illan koittanut sitä kesyttää..