tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kai surra saan

Kivut kuristaa kurkkuani. Päivä ei ole pääni sisällä ollut kovin valoisa ,vaikka hyviäkin asioita on ilmassa ollut.  iltaa kohden kylmä kyyneleet alkavat kuitenkin valumaan poskilleni. Lämmitän kaurapussin kolmannetta kertaa, vaihtelen asentoja ja toivon että tämä helpottaisi. Epätoivo ja katkeruus hiipii mieleeni. Koitan heittää ne pois, ajatella positiivisesti. Toivon että joku näkisi minut, kietoisi syliini ja lapioisi toivoni täyteen. Toisaalta olen kiitollinen että kukaan ei näe minua nyt, kukaan ei näe kyyneleistä turvonneita silmiäni, räkävanaa poskellani ja jalkojen surullista tärinää. 

Kivun kanssa, olen aina kokenut häpeää siitä, että joudun olemaan vaivaksi, taakaksi. Vaikka en toisista ajattele niin, miksi itsestäni ajattelen? Vaikka tätä olen koittanut opetella vuosia, aina se pieni häpeä sieltä tulee. Huolestuttaa läheisiä omalla tuskallani. Olisinko parempi jos olisin terve,ja pystyisin sanomaan tämänkin päivän menneen mainiosti? Olisinko parempi, jos sairastaisin vaan normaalin flunssan pari kertaa vuodessa? 
Olisinko parempi tytär jos olisin terve? 
Olisinko ollut parempi naisystävä ilman ruhjeitani?

En tiedä. Ehkä en. Kyllä mä silti kaipaan sitä että saisin olla terve.

Uskoni tulevaan musertuu aina muruseksi, kun kivut iskevät. Kaikki ne pienet toiveet ja haaveet mitkä olen päivän aikana kerännyt, ne kauniit sanat mitä olen kuullut ja toive mitä tekisin työkseni, katoaa yhtä nopeasti kun ovat tulleetkin. 

Kipu on ollut seuranani jo pitkään. Kerrankin olisi asia mistä olisin valmis luopumaan, ilman itkuvirsiä. Mutta juuri nyt se on tässä, ja on ehkä pessimististä, mutta realistista ajatella, että se tulemaan osa minua koko elämäni.  Olen miettinyt monia vaihtoehtoja tilanteelleni. Lopulta aina päätynyt siihen, että mun ei kannattaisi ajatella asiaa sen enempää.
Antaa sen mennä painollaan.

Tänään ei ole mielellä ja keholla ollut mikään hyvä päivä. Kiitollisuuden pisteet tuli kuitenkin,siitä kun sain olla rakkaalla siskollani pari yötä sekä viettää muutenkin aikaa siskojeni kanssa. 
Heidän tärkeyden ja kiitollisuuden määrää, ei voi sanoilla kirjoittaa. 

Vaikka olenkin monesta asiasta kiitollinen, silti aina tulee se mutta. Sen mutta-sanan mukana tulevat ne kaikki negatiivisella merkityt asiat. Siinä tulee mukana raskas mieleni ja uupunut kehoni joiden kanssa taistelen joka ikinen päivä. Ajatukseni ja pohdinnat joiden kanssa en ikinä pääse maaliin asti. Ikävän tunne jota en pystynyt tänäänkään välttämään. Kipuni jotka tänäänkin pääsivät pelottelemaan. ja ovat edelleen jakamassa kanssani tämän illan.

"Kai surra saan,
vaikka, suru putosi muodista pois
silti tyylittömät kyyneleeni,
yhä virtaava virtaavat vain.

Kai surra saan
aivan hiljaa vain vajota astiani pohjaan
kun melankolisuuden portit
repeilevät salvoistaan.

Kai surra saan
olet poissa etkä luonani lainkaan
suru minut uneen peittelee
ja vuoteensa viereeni sijaa"

Kai surra saan- Tuure Kilpeläinen ja kaihon karavaanit












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti