tiistai 5. marraskuuta 2019

Syksyn kuulumiset

 Pitkästä aikaa blogin pariin. Tässä onkin mennyt jo muutama kuukausi, kun viimeksi tänne jotain rustailin. Nyt vihdoin on sellainen fiilis että pitää päästä kertoileen menneen syksyn kuulumisia.

Koko syksy on oikeastaan suurilta osin mennyt kotikotona ollessa. Isälleni sattui elokuussa tapaturma ja sen seurauksena joutui sairaslomalle, joten isukki pyysi sit mua et olisinko sen apuna kotosalla. Vajaat kaksi kuukautta olinki sit iskan "avustajana", kun sillä oli jalka paketissa.

Syksyyn on myös mahtunut mm.

-  Isoveljen häät Tampereella.

- Autolla ajamiseen totuttelua ja opettelua (jälleen)

- Vertaistukiryhmän aloitus ja terapiassa käymiset.

-  Helsinki reissu ja i love me messut.

- Pikkusiskon kanssa vietettyä laatuaikaa.
.
- Kirppis pöydän ottaminen.

- Valvottuja öitä ja nukahtamisvaikeuksia.

-  Tv- ohjelmien seurailua ja analysointeja.

- Paljon päiväunia ja edelleenkin voimakasta väsymystä.

Syksystä tosiaan tuli vähän erilainen, mitä aluksi olin ajatellut. Onneksi isän jalka on nyt tilanteeseen nähden parantunut hyvin ja tilanne siltä osin hallinnassa. 

Mites kivut sitten?  Kipujen osalta tämäkin syksy on ollut haastava. Selän tilanne on edelleen sama, joskin opiaattilääkitystä saatiin kesän aikana purettua ja vaikka tuntuu ettei lääkitys ole edelleenkään riittävä, niin luulen et nyt hetkeksi ois taas lääkitys jutut kunnossa.  Pääkivut ovat vaivanneet vaihtelevasti ja pari kunnon migreeni kohtaustakin on mahtunut syksyyn. Viime viikko oli suorastaan helvetillinen.  Yhtenä yönä heräsin järkyttävään korvakipuun ja ajattelin että joskos se menis ohi levolla, korvatipoilla ja särkylääkkeillä. No eipä mennyt. Kipu paheni ja levisi kasvoihin, niin että hampaiden harjaaminenkin oli tuskaisaa. Noh lääkärissähän sitä piti käydä ja nyt ollaan antibiootti kuurilla. Raju korvatulehdus siis. Nyt onneksi olo helpottanut, mutta pääkipua ja pientä korvakipua silti päivittäin on.

Mieliala on kipujen mukana laskenut välillä kuin lehmän häntä. Samat epätoivon ja pettymyksen tunteet meinaavat vallata pääkopan päivittäin. Joulufiiliskin pitäisi jostain uumenista kaivaa, Joulu kun aina ollut itselleni vuoden tunnelmallisinta aikaa.  Viime joulu oli niin surullisen epätoivoinen joten toivottavasti tänä vuonna toivo hiipii pikku hiljaa sisälleni.

Kohta on vuosi siitä kun parisuhteeni päättyi, toisen osapuolen päätöksestä. Vuosi on lyhyt aika kerätä kaikki ne haaveet ja toiveet takaisin, jotka hetkessä menetin. 

Tänäänkin tunnen sen tuskan, ikävän joka viipyilee ihollani,
surun joka syö sisintäni, pettymyksen joka painaa päätäni.
Yön tunteina hiivit mieleeni, taistelen tuoksullasi
ja vaikka voisinkin tuntea vihaa, katkeruutta tunnen vain kiitollisuutta
että juuri minä sain kokea kaiken sen. Suru silti sitoo sydämmeni
kaivaa katua kaipaukselle, muistuttaa muistoistani.

Sanotaankin niin, että joskus on suurinta rakkautta päästää irti,
ja vaikka vihaankin lausetta nii, se piirtää ääriviivat kehyksiin.
Sydämeni silti ei vielä, pysty sinua jättämään, kultareunuksilla
sanoja siivittää, kuiskauksilla korvaasi kutittaa ja rohkeudella rakkautta
rakastaa.

Toivoa on niin kauan kuin elämää, minulle kuiskataan. 
Voi pystyisinpä luottamaan siihen sanontaan.
Pystyisinpä jatkamaan niin, kuin linnut nuo siipineen
elämääni jatkaa onneen hiljaiseen.


Johanna Kurkela- Ehkä ensi elämässä

Älä piittaa kyyneleistä, ole kuin et huomaisikaan
en vain vielä pysty meistä,
ihan täysin luopumaan
sinä pysyt mielessäni, vaikka nyt sä lähdet pois
Ehkä joskus kaikki toisin olla vois.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti