Viime päivinä on taas usko horjunut,kaikesta.
Maanantai iltapäivän käsien tärinä johtikin,kunnon vapinakouristuskipu kohtaukseen. Helkkarin kivuliaaseen sellaseen. Avuttomaan,pelottavaan,täysin kivun ja kehon hallitsemaan. Kohtaus eteni suunnilleen näin.
Soitan puhelun kipukaverille ja huomaan käsien vapisevan. Ei kummosempaa kipua,tärinää vain,kahvikupposestakin loiskahtaa kahvia lattialle,noh sattuuhan sitä. Otan opamoxin ja kipulääkettä,jospa tilanne rauhottuisi.
Lähden tuttuun tapaan asemalle harkkoihin, olo on väsynyt,kädet tärräävät,mutta muuten melko ok olo. Keitän kahvia,ja huomaan taas kuinka suodatinpussi vieminen roskiin aiheuttaa,läikkiä lattialle.
Sitten vapisee. Jalat alkavat vapista,kun yritän istua ja juoda kahvia,kädet vapisee. Ei kummosempaa kipua,ja rauhottelen vaan itteeni että,"kohta helpottaa"
Luennolla vapina yltyy koko kehoon, kasvoihin,hampaat lyövät yhteen ja koko keho vapisee, yhtään en pysty itse hallitsemaan liikkeitäni,enkä varsinkaan kuuntelemaan mitä puhujalla on asiaa. Tuijotan vaan ja rukoilen että tää loppuis.
Mutta ei, kivut alkavat hiipimään,kun kehon lihakset joutuvat koville. Alaselkää alkaa painaan ja rintakehää puristaan. Vapina ei rauhotua,vaikka sen alkamisesta on aikaa jo kohta puoli tuntia. Reilun vartin sinnittelyn jälkeen,
Kuiskaan vieruskaverille että "vie mut pois" ja sitten romahan
Sanoinkuvaamaton kipuvapina kohtaus lyö koko kehoon päälle, järkyttävät lihaspasmit ja kouristukset vetävät kehon sikiöasentoon. Sitä tunnetta ei voi kirjoittaa,sen joutuu kokemaan. Onneks satun paikkaan missä ihania ihmisiä auttamassa,ja alan saamaankin hoitoa melko nopeasti. Kipu vie vaan ajatukset pois,enkä jälkeenpäin paljon muista mitä on tapahtunut juuri hoitotilanteessa.
Seuraavan kerran herään oyssisn neurologian päivystyksessä,jota ennen oon ambulanssilla käynyt keikan oulaskankaan päivystyksessä(en muista mitään),ja sieltä lanssilla kuljetettu mut oyssiin. Oon ehkä uupunein ikinä. Kipuja on,mutta hengittäminen jo onnistuu. Olon valtaa pelon lisäksi epätoivo,
Miksi taas piti käyä näin?
Siinä kun makaat yksin oyssin päivystyksessä,eikä sulla oo paljon hajua mitä on tapahtunut tulee ehkä epätoivoisin olo ikinä. Soitan kipukaverille ja iskalle. Puheiluista en jälkeen päin muista mitään,luojan kiitos oon kuitenkin saanut tarvittavat kipulääkkeet.
Ihana hoitaja käy tsekkaamassa vointini useeaan kertaan, verikokeita otetaan ja neurologin huoneeseen mut siirretään sängyllä,käveleminen ei onnistu. Tehdään kokeita ja mietitään.
Yhtäkkiä tulee hirveä tarve päästä pois,kotiin,johonki. Mutta selitelyt ei me eläpi neurologille,joka pakottaa mut jäämään sairaanlaan seurantaan. Ambulanssi hakee mut ja palataan oulaskankaalle,osastolle. Kello oli kuulemma 6-7 aamuyöllä kun mut laskettiin osaston lakanoihin.
Olo huomattavasti helpompi alkutilanteeseen huomioiden. Katetroinut olen,joka tuttua kipukohtuaksen yhteydessä. Olo on kuitenki hyvin heikko ja keho käy kovilla,toipuaakseen.
Mitä sitä kieltelemään,silti salaa toivon maailmanloppua että tää kipu ja tuska hellittäisi.
Kaikilta muiltakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti