maanantai 29. kesäkuuta 2020

Mustaa keltaisella

Mustat aallot vaeltavat mieleeni, outo uupumus kahmaisee kehoni mukaansa. Niin tuttu tunne, ja silti se saa aina kavahtumaan. En jaksaisi, haluaisi edes kirjottaa,mutta sitten taas tuntuu että haluan näpytellä mustia palasia valkoiselle ruudulle. 

Tajuan tuijottaneeni kahvinkeittimeni vaaleanpunaista pintaa jo tovin, kyyneleet ovat kuivuneet suolaisiksi pisaroiksi kasvoilleni. Vedän peittoni suojakseni ja toivon nukahtavani. Toivon pääseväni hetkeksi pois tästä mustasta aallokosta jossa vaellan vailla määränpäätä. Nukun viisi tuntia, ja herätessäni olen yhtä uupunut ku ennen silmieni sulkemista. 

Kesässä on silti ollut onneksi niitä auringon värisiäkin sävyjä. Ihania yhteisiä hetkiä siskojen kanssa, tädin murujen kanssa hiekkaleikkejä ja uintia, jäätelöä, iltakahveja kotikodin kuistilla, kukkakimppujen keräilyä, rantasaunan pesua ja lämmin juhannus läheisten kanssa maalla. Ihania ystävien ja kaverien kanssa käytyjä keskusteluja. 

Kiitollisuutta, kaipauksen ja kivun keskellä. 

Haluan antaa halaukseni kaikille niille, jotka kulkevat kesäisiä katuja ahdistuksen askeleilla. Niille jotka jaksavat hetken ja sitten voimat varisevat yhtä nopeasti kuin kesäkukat maljakosta pöytäliinalle.Kaikille niille jotka valvovat valoisia öitä kivut seuranaan. Niille jotka huutavat niin että kukaan ei kuule.

Kesä on niin raadollisen kaunista. Aurinko säteilee joen pintaa pitkin, kuovet kirkuvat ja nenässä tuoksuu kesäillan tuoksut. Istun mummoni laiturilla, kastelen varpaitani viileään veteen ja yritän topuutella mieltäni jäämään kesälomalle. Mutta se ei halua. Se haluaa syyllistää synnillä, huutaa ääneen huonouttani, kiusata katkeruudella.
Lietsoo, repii ja raapii. Se haluaisi viedä minulta kaiken. Se vie minulta kaiken.

Uupumus, unohdatko koskaan minua? 

Aamulla kun herään, toivon että olisi ilta. Toivon että voisin kelata päivän tunnit pois, kelata ajatukset iltaan, hetkeen kun pimeys laskee ylleen ja pääsen kallistamaan kipeän kalloni tyynylle. Pääsisin vaipumaan uneen missä kaikki mahdoton olisi mahdollista, rakkaudet roihuavia, tunteet taianomaisia. Ei tarvisi jaksaa, saisi vain olla olematta mitään.


Siniset kissankellot huojuvat hellästi tuulessa,
kuulen niiden kuiskaukset, hiljaisen hengityksen.
tuomen tuoksu sekoittuu vihreisiin koivuihin.
mieleni leijuu hyttysen lailla, pistelee.
haluaisin ukkosen iskevän,puiden kaatuvan
rikkoa kaiken kauniin maiseman, sateella piiskata.
Pysäyttää ajatukseni, hiljentää minut.














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti