sunnuntai 23. elokuuta 2020

Kiitollinen vai katkera?

 Istahdan taksin takapenkille. Aurinko paistaa lämpimästi ja puut pitävät viimeisin voimin kiinni vihreydestänsä. Olen menossa kipupolille. Eilen kuin soitin kipuhoitajalle taksilapusta, hän oli" niijoo siellähän sinä,no niin tuttu homma". Kyllä, kipupoli on tullut vuosien aikana tutuksi paikaksi. Niin tutuksi, että enään ei tarvi varmistella osoitetietoja tunnistaakseni minut.

 Puhelun loputtua mietin, olenko kiitollinen vai katkera?

Kiitollinen  Siitä että omalääkärini on ihanin lääkäri kuka on minua hoitanut.  Siitä, että saa ylipäätään olla kipupolin potilas edelleen. Siitä, että tälläkin käynnillä lääkäri hoitaa asioitani eteenpäin, kuuntelee, ymmärtää ja halaisikin, jos ei olisi korona aika. Siitä, että olen etuoikeutettu kun suomessa on kuitenkin niin toimiva terveydenhuolto.

Siinä minä vain istun. Punaiseksi verhoilulla tuolilla, joiden käsinojia ovat naputelleet muidenkin elämän runtelemat sormet. Kyyneleeni vain valuvat poskille, kuin jälleen kerran selitän kuinka en jaksaisi elää näiden kipujen ja olojeni kanssa. Kun kerron nukkuvani pitkiä päiväunia ja  tunnen toivon olevan ottaneen askelia alaspäin. Mutta sitten kuitenkin, kun otan painalluksen käsidesiä ja avaan oven lähteäkseni, mielessä pyörii järkyttävän väsymyksen seassa kiitollisuus.

Vaikka koenki elämän raskaaksi, niin tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Eniten tietysti perheestäni ja läheisistä. Niiden tärkeyden määrää ei voi sanoiksi pukea. Tiedostan myös että asiat voisi olla huonomminkin, ja yritän olla kiitollinen jokaisesta otetusta askeleesta ja jokaisesta vähänkään paremmin nukutusta yöstä. 

Mistä sitten se katkeruus hiipii olalleni?

Oikeastaan koen harvoin kuitenkin katkeruuden tunteita, mutta välillä kuitenki. Sehän on varsin luonnollista. Katkeruus hiipii mieleeni kuin havahdun siihen etten pysty tekemään töitä, silloin kuin en pysty kävelemään kilometriä ettei kivut hakkaisi päälle tai siitä että joudun syömään lääkkeitä selvitääkseni. Silloin kuin kuulen muiden suunnittelevan perheenlisäystä tai talonrakennusta ja itse mietin kuinka selviän tulevasta tunnista. Silloin kuin maksan kuuden sadan euron sairaalamaksua ja kun tajuan että kipuni ei välttämättä koskaan lopu.


Pyrin tekemään töitä joka päivä sen eteen, etten katkeroituisi, ja yritän pystyä näkemään sen pienimmänkin valonsäteen ja kiitolisuuden aiheen.

 Aina se ei onnistu, eikä edes joka toinen kerta.  Mutta tärkeintä kai on että edes yrittää.


2 kommenttia: