Odotan taksia. Tuttu taksimies ajaa pihalleni ja istahdan pelkääjän paikalle. Ei tarvi edes puhua minne,hän tietää. Kipulääkärin tykö. Radio soittaa surullista rampatusta ja keli on liukas. Siinä me ajellaan, kunnes nukahdan.
Ja herään sairaalan edestä,jossa herra x tökkii mut hereille. Vaihdetaan numerot ja istun ulos autosta. Tuttu paikka. Kävelen kanttiinin, ja nappaan kupposen kahvia ja maksan itseni kipeäksi kalliista royallista. Kai mun täytyy ees tää edes ansaita?,ajattelen kaataessani kahvian pahvimukiin. Kävelen pitkiä käytäviä pitkin,kohti hissejä,siitä kerros kakkoseen ja painan ovikelloa kipupolin päätyyn. Tänään siis aika mun omalääkärille, osaavalle,ihanalle anestesiaan ja kipuun erikoistuneelle.
Heti ensimmäisien lauseiden jälkeen purshadan itkuun. Mä en jaksa tätä paskaa. Mä en jaksa painon tunnetta alaselässä, lapaluiden lujia iskuja tai sitä tuikkivaa puukkoa joka viihtyy mun lonkkien alueella. Mun pää ei jaksa.
Tilanne on kriisiytynyt, niinku lääkäri toteaa. Ja soittaa puhelua.
Konsultoidaan oyssin lääkäreitä,koiteaan soittaan mun omalääkärille oyssiin joka ei vastaa.
Puhutaa ja puhutaan. Tunnen suurta kiitollisuutta, että oon päässy kipupolin asiakkaaksi ja saanut ihanan oma lääkärin. Etuoikeutettu kai olen. Ja samaa aikaa tunnen hirveää vihaa ja katkeruutta,kaikesta siitä mistä joudun kärsiin.
Vaihdetaan huonetta. Riisuudun,johon on tottunut. Enään ei tarvitse peitellä läskimahaa tai rajoitella raskausarpia. Hän on nähnyt jo kaiken, eikä ne asiat juuri nyt ole tärkeitä. Tutkii ja tutkii, refleksit on järkyttävän vilkaat, taaksepäin ei pysty taivuttaan ja selkä nyt vaan on, noh kipeä, ranka on mutkalla ja hermot luultavasti painuksissa. Kaikki ei ole kohdillaan.
Nousen tutkimuspöydältä ja selvittelen päätä. Puen päälleni ja vaihdetaan huonetta ja mietitään. Lääkäri jatkaa mun sairaslomaa,vaikken tiedä haluanko. Haluaisin käydä töissä niinku normaalit ihmiset, haluaisin vihata aikasia aamuherätyksiä ja tehdä sitä työtä mihin mut on koulutettu. Haluaisin olla hyödyksi. Haluaisin jaksaa.
Mutta tänään mä en voi.
Tulen joutumaan osastohoitoon jokatapauksessa. Kuulen puhelimessä lääkärin mainitsevan sanan invalisoituminen, joka saa mun korvat kääntymään. Ajankohta sairaalajaksolle ei vielä ole tiedossa,vaikka asia laitetaan kiirellisenä eteenpäin.
Kun lääkäri saa järjestettyä mulle soittoaikoja,uusimaan reseptejä, luomaan hiukan toivoa tulevaa ja käskee mun vaa olemaan. Välttämään kovaa rasitusta, olemaan rehellisesti.
Sairastunut.
Mutta silti,kaikesta huolimatta musta tuntuu, että mun pitäs olla töissä.
Pitäisi jatkaa, vaikka ei jaksaisi.
Toivottaa mulle kuiskaten",me selvitään" ja painan oven kiinni.
Tulomatkalla soitan kipukaverille,ja koitan olla itkemättä.
Kohta pääsen nukkumaan.
ps. Laittakaa postaus vinkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti