Kivun vaikutuksia

Linkkasin blogini facebookkiin, ja sainkin yhteydenottoja, kuuntelin muutaman muun kiputarinan ja  sain kasapäin tsemppiviestejä. Lämmin kiitos siitä teille, ja tervetuloa mukaan lueskelmaan mun höpinöitä.

Tänään aattelin pohtia miten kipu vaikuttaa arkeen.Jokunen kipukroonikko sieltä ruudun takaa osaa varmasti samaistua ainaki osaan asiaan näistä.

Univaikeudet:  Niinpäniin, se uni siis. Mä oon aina rakastanut nukkumista, siinä pääsee hetkeksi pois kaikista elämän vaatimuksista. Saa vaa vetää peiton korviin ja nukahtaa. Mutta aina nukkuminen ei olekkaan niin helppoa. Se K:lla alkava vihollinen herättää aivan liian usein,se valvottaa öitä ja tekee siitä nukkumisesta tuskaa. Onneksi univaikeuksiin on kuitenki olemassa lääkkeitä, ilman niitä ei tulisi unesta eikä mistään muustakaan mitään. Tässä ote vanhasta päiväkirjamerkinnästäni  

       Älähdän kivusta. Koko kehoni riipii voimakas vihlaisu, joka vääntää kehon sikiöasentoon ja salppaa hengityksen hetkeksi. On yö. Herään taas siiihen saatanan kipuun,siihen kehon viholliseen joka hyökkää paikkaa ja varsinkaan aikaa katsomatta. Siirrän varovaisesti jalkaa ja kiepsautan mahalleen. Toinen vihlaisu.  Hengittäminen on välillä niin kivuliasta että itkettää. Kehoni on itsekkin uupunut, väsynyt ja voimaton. Turtuvun vahvaan voimaan joka rieputtellee kehoani antamatta hetken armoa. Se hiipii alaselästä kohti keskiselkää,kiertäen rintarankan ja painamalla oikeaa keuhkoa. Se antaa viiltävät puukon iskut lapaluiden väliin, ja valtavan paineen tunteen lonkkiin ja alakertaa. Se tuikkii terävällä piikillä lantion seutua ja saa silmät valumaan kyyneleitä.

       Se tekee minusta avuttoman, pienen ja heikon. Se vie multa toivon.  Se pakottaa mut nousemaan ylös, ihan kuin tahalleen tekemään oloni helvetelliseksi ja pakottaa mut vaikka konttamaan lääkekaapille. Yön pimeässä tallustelen hiljaa, jokaista askelta kuin varoen ja pelkäen ettei tuikkaukset vedä mua matalaksi. Käyn lääkekaapilla ja palaan sänkyyn. Älähtäen jälleen kivusta. Hetken makaan paikallaan ja toivon ja rukoilen parampaa oloa ja kauhulla odotan

     Aamua.

Väsymys:  Uni kun jää katkonaiseksi,niin luonnollisesti siitä seuraa väsymys ja uupumus.  Toisaalta taas myös useat kipulääkkeet yms väsyttävät. Huoli huomisesta, tieto toivottomuudesta ja pelko päivästä väsyttävät,ainakin itseäni. Ne ketkä mut tarkemmin tuntee tietävät että oon 70 % päivästä väsynyt. Siihen liittyy monet tekijät,mutta yksi on juurikin se että uni ei ole välttämättä laadukasta,vaikka näyttääkin että "taashan se nukkuu"

Masennus : Tämään ei varmaan mikään yllätys. Iso osa kroonisesta kivusta kärsivistä,sairastaa myös masennusta. Se ei välttämättä ole se pääsyy sairastumiseen,mutta ainakin masennusta edesauttava asia. Ja onhan se päivänselvää, kun on suurimmanosan elämästä kipeä,niin kyllä se vaikuttaa tuonne yläkoppaankin,ihminen kun tuuppaa olemaan kokonaisuus. mm,nämä kysymykset saattavat ressata pääkoppaa "Mitä jos tää kipu ei koskaan helpota?, Onkohan tää jotain vakavampaa? Pystynkö koskaan olemaan normaali? Voinko tehdä töitä ikinä? Haluaako kukaan mua ku oon aina vaan kipea?  Tuttuja lauseita myös itselleni. Se valtava riittämättömyyden, epätoivon ja huonon omatunnon olo mielessä. se on tosi voimia vievää. Vaikka järjellä ajateltuna ei kenenkään tarvisisi ajatella nuin,kun eihän kukaan valitse sairastua.

Ruokahalunmuutokset  :  Mä yhteenvälin heräsin aina öisin,kahen kolmen aikaan kipuun ja siihen että uni ei tullut. Silloin menin jääkaapille. Hiljaa hiivin keittiöön,varoen askelia ettei kukaan heräisi. Avasin jääkaapin oven,ja kirkas  jääkaapin valo tulvi keittiöön. Olin niin vihainen,surullinen ja pettynyt että olen taas tähän aikaa hereillä,kun pitäisi nukkua. Lupasin itselleni syödä. Syödä mitä vain ja milloin vain. Yleensä jotain hyvää, eli suklaata ja maitolasi. Jäätelöä. Jotain makeaa tai sitä mitä kaapista sattui löytymään. Se helpotti hetkellisesti,mutta eihän se kipua vienyt. Eikä tuskaa. Silti sen teki. Antoi tavallaan luvan syödä,siitä eestä kun oli kipeä ja joutui kärsimään. 

 Ja tätähän jatkui myös päiväs aikaa. Siihen päälle lääkkeet joiden yleisin haittavaikutus on painonnousu ja se että ei pystynyt pahemmin liikkumaan. Niin painohan siinä nousi. Luonnollisesti. 
Toisaalta ruokahalumuutokset voi mennä myös toiseen äärilaitaan kuten näin :

Makaan terveyskeskuksen vuodeosastolla toista päivää. Oksennan puolen tunnin välein, lähinnä vettä kun mitään muuta ei tule. Sappinesteet laitettu jo pussinpohjalle ajat sitten. Kädessä kanyylin kautta virtaa ravintoliuos,ja sairaanhoitaja tuo jo toista pahoinvointilääkettä ruiskussa. Ruuan ajatteleminenkin saa oksennuksen suuhun. Toinen päivä jo mennyt oikeastaan ilman ruokaa. Oksennsupusseja pyydetty vaihtamaan tiuhaan tahtiin, ja vesihörpyn jälkeen olo pakottaa taas sujauttaan suun kohti oksennuspussia. Järkyttävän huono olo ja kipu. Oloa ei yhtään paranna vahvat kipulääkkeet jota pumpataan että pystyn olemaan. Menee kolmaskin päivä ilman kiinteää ruokaa, vettä ja limukkaa toki mennyt,mutta nekin tullut samantien ulos. Olo siis melko huono ja voimaton. Voi kunpa maistuis ruoka. Mutta ei mene alas ei. 

Ärtyneisyys  Minä ainakin myönnän että saatan olla hyvinki ärtynen kun olen kipeä. Se kun joku ramppaa ovella, imurin ääni, liian kirkas valo, huutaminen , saa mut hermoromahduksen partaalle.  Inhoan jos oon ärtynen,mutta usein sillon on myös kipeä olo tai asiat huonosti. Siksi mielelläni vietän paljon aikaa yksin,ettei muut joudu kuulemaan tiuskimisiani. 

Sosiaaliset "ongelmat"  Joidenkin kaverien oli vaikea tajuta miks en lähtenyt koskaan mihinkään, miksi en innostunut mistään.. Kroonisen kivun kanssa ei niin vain lähdetä mihinkään. Parempina päivän toki kahvittelureissu onnistuu helpostikkin,mutta silloin kun on oikeasti huono olla täytyy miettiä tarkkaan mihin menee ja mitä tekee. Esimerkiksi muutaman kerran kun helsinkiin olen mennyt auton kyydillä on pitänyt miettiä erilaisia asioita. Esim sopia kuskin kansssa että voidaanko pysähtyä enemmän kuin kolme kertaa, varata monta tyynyä matkaan ja koittaa ettiä hyvää asentoa, pakata extra kipulääkkeet mukaan ja kysyä vielä lääkäriltä mielipidettä, lääkärin kun ei esim päästänyt mua  helsinkiin työharjotteluun.  Katsoa lähin terveyskeskus mistä saa tarvittaessa kipupiikkiä pakaranposkeen.  Toisinaa matka sujunuu hyvin, toisinaan ei niin hyvin. 
Kivun kanssa sulkeutuu omaan kuoreen ja haluaa olla yksin. Tai ei välttämättä halua,mutta tuntuu ettei viitsi pilata muitten hyviä hetkiä, makaamalla sivusohvalla naama nutturalla kun selkärankaa kivistää. Useat kokevatkin olevan helkkarin yksin. Itsellani on onneksi luoja luonut ihanat sisarukset ja muutaman hyvä ystävän jotka viitsin päästää vierailulle myö sillon ku olo ei ole parhaimmallaan. Ne ymmärtävät,( tai toivottavasti) että saatan hyvininki maata koko päivän sängyssä tekemättä tai lähtemättä minnekkään. Ja ei,ei aina omasta halusta.

Pelko : Se on aina jollain tavalla arjessa mukana. Lähinnä pelko siitä ettei tämä kipuilu koskaan lopu tai siitä meneekö tilanne pahemmaksi. Pelko siitä pärjääkö arjessa, pystyykö asumaan yksin ja miten taloudellinen tilannen pyörii kun ei aina töihin kykene. Lisäksi fyysisiin ongelmiin liittyvät pelot, pystynkö koskaan synnyttämään normaalisti, mitä jos parasetamoli aiheuttaa kunnon vatsahaavan.yms Näitä on. Niitä ei välttämättä muut huomaa,mutta itse niitä velloo mielessään. Ja vaikuttaahan se kaikenlainen pelko arkeen,huonolla tavalla. Luonnollisesti. Niin ,ja pelko siitä minkälainen päivä huomenna on?

Itsensä syyttäminen/ alentaminen :  Tän asian kanssa oon joutunut tekemään hirveesti hommia. Sitä kun miettii että olisiko voinut itse vaikuttaa oman selän kuntoon,ettei ranka olisi mennyt mutkalle. "onneksi" lääkäri,useampikin on sanonut että tämä on sellanen asia johon itse et oisi voinut tippaakaan vaikuttaa. Silti,vaikka on kuullut sen ammattilaisen suusta sitä miettii.  Sitten ajattelee usein että on huonompi ihminen ku ei pysty käymään töissä, näin hoitajana varsinki koko ajan tuntuu että pitäisi olla töissä,( hoitajat tietää hoitajan moraalin)  Ei osaa olla ja vaan levätä. Vaikka olisi kovat kivut päällä,miettii miten ne töissä pärjää.Vaikken koekaan että olisin niin tarpeellinen,mutta se kun tietää sen kiireen siellä. Sitten tulee huono omatunto ja paska mieli. Miksi minä en pysty? Kyllä, mä ainakin myönnän että oon välillä helkkarin katkera siitä etten oo terve. Mutta tiedän myös että katkeruus ei auta, ja tiedän että joillakin on asiat vielä huonommin, mutta se ei lohduta mua. Tulee vain enempi olo" Kuinka voisi auttaa muita"    Sitten ne tilanteet ku joutuu niin töissä kun palokuntahommissaki sanomaan " voitko sä nostaa tuon ku mä en pysty" tai että " mun on pakko levätä nyt" tulee taas olo että perkele kun oon paska ihminen.

Mutta toisaalta eihän se niin mene, en muista ajattele niin kuin itsestäni. Pitäsi opetella olemaan itselleen armollisempi.

Elämänlaadun heikkeneminen : Ehkä se tärkein ja selkein Elämäähän se pitkäaikanen kipu heikentään. Tosia asia. Sille joutuu antamaan niin paljon huomiota arjessa, ja jos sille ei anna,se kyllä osaa ottaa. Yksinkertaisesti se ottaa elämästä paljon pois. Pakottaa luopumaan,niinkun itsekkin olen joutunut luopumaan niin urahaaveista kun harrastuksistani.

Mutta tää kaikki on sitä,elämää.

   
ps. Laittakaapa postaus ehdotuksia,kivusta ja siihen liittyvistä asioista!