Odotan puhelinsoittoa. Vaikka pelkään vastata puhelimeen teen sen silti. Tähän asti olen puhunut järkevästi, ehkä jopa vähätellyt lääkärille omaa kipua ja oloa. Tänään en vähättele. Annan tulla kaiken ulos. Itkusta turtanan huudan kuinka kipeä ole enkä jaksa. Ei vain kestä. Ei paikat kestä. Eikä mieli.
Akuutti ressireaktio ja shokkivaihe somaattisen sairauden takia.
Napsautan jouluvalot päälle. Lämmitän kaurapussin ja käperryn sänkyyn. Annan kyyneleiden valua poskille, ripsivärin levitä kasvoille,sotkekoon lakanat. Samaan aikaan olen vihainen, surullinen ja toivoton.
Mutta ennenkaikkea pettynyt itseeni. Siihen etten pystynytkään,etten jaksanutkaan. Mutta toisaalta olen helpottunut. Helvetin helpottunu.
Mun on pakko levätä nyt.
Sairaslomalla, jatkosta ei tietoa. Puhelinsoittoja ja kontrolleja. Selän kanssa asita menneet huonompaan suuntaan, kivut kasvaneet ja ahdistus noussut. Haittaluokat nousseet, ja kivut levinneet osaksi niveliin.
Tänään mä ooon kiitollinen että pystyn käveleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti