Sille mä soitan kun oon selvinnyt kipukohtauksessa,sille soitan ku kysyn jostain lääkkeestä onko auttanu tai soitan ku tarvin vertaistukea. Ihmistä joka ymmärtää sun asias,vaikket sano edes lausetta loppuun. Ymmärtää kysyä sulta kahvipöydässä " mennäänkö sohvalle istuu,jos siinä on huono istua"
Ja se joka soittaa sulle säännöllisin väliajoin, alottaen kysymyksen " miten kivun kanssa?", se joka välittää susta,mutta ennenkaikkea siitä mitä sä tunnet.
Tänään kipukaveri soitti et on kohta pihassa. Pakkaat kamas vien sut kämpille nyt täytyy jutella. Keitetään kahvit, päivitetään kipuasteikko, luetaan lääkelistat ja uusimmat kivunhoitomenetelmät. Kurkataan psyykkiseen puoleen ja arvostellaan sairaalamaailmaa. Se joka katsoo sun pupilleista tai huomauttaa että sun syke on aivan liian korkea, se joka muistuttaa parasetamoli myrkytyksestä ja muistuttaa "että norspanin kanssa ei mennä saunanlauteille."
Pari vuotta sitten ku kipuni alkoi kroonistumaan, tunsin olevani aina helkkarin yksin. Piiloudun kuoreen ja siihen toivottomuuteen kun kukaan ei ymmärrä. Kaverit ihmitelee miksi et lähde reissuu, porukat patistaa lenkille( "eiköhän se kohta helpota" . Sillon tuntuu olevan vain yksi kivun kanssa.
Kipu korvaa ystävää.
Sitten lääkäri otti puheeksi vertaistuki ryhmän. Tosiaan,vertaistuki. Se että toinenki on kipeä ei auta sun kipuun yhtään, mutta tunnepuolelle se vaikutaa paljon ja siihen että joku oikeasti ymmärtää. Kipupolin kivunhallinta ryhmään en voinut välimatkan syystä osallistua, mutta internetin ihmeellisen maailmasta löysin suomen kipu vertaistuki ryhmän. Toistaalta oli masentavaa nähdä kuin moni kärsii ja kamppailee kroonisita kivuista päivästä toiseen, mutta toisaalta se antoi toin ,etten olekkaan yksin. Löysin kaverin jonka kanssa poristiin päivät pitkät, joka kärsi kans kroonisista kivuista.
Ihmiset sanovat ymmärtävänsä, mutta eivät ne oikeasti ymmärtää. Koska eihän ne voi. En minäkään voi ymmärtää sitä mitä en ole kokenut, täysin. Toki osallansa mutta täysin ymmärtää vain se joka on kokenut itse saman. Näin itse ainakin olen kokenut.
Kipukaverini ei ole koskaan kauhistellut kipulääkkeiden määrää.
Äärettömän kiitollinen on tästäkin kipukaverista, meidän elämäntilanne, elämänarvot ja kaikki on luultavasti erilaisia,mutta se mikä yhdistään on kipu. Ja se tosiaan yhdistää.
Tietää että on joku toinen tätä paskaa tietä kulkemassa.
Näkemiin, eli sinnitellään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti