Näitä päiviä

 Heti aamulla tiesin että tästä ei tule hyvä päivä. Viikonloppu meni suhteellisen vähäkipuisesti,mutta väsyneesti. Tänään sitten kipuni taas muistuttivat olemassa olostaan. Aamulla heräsin tykyttävään päänsärkyyn ja siihen kun jokainen liike tuntui pahalta. Ja taas olin tilanteessa näppäilenki viestin töihin etten voi tulla vai sinnittelenkö itku kurkussa. Tänään valitsin jälkimäisen. Pitkän torkutttamisen jälkeen raahauduin keittiöön. Ehei, en heti napannut lääkkeitä suuhuni,kuten joku voisi kuvitella. Join lasin vettä, koitin venytellä ja pestä kasvot kylmällä vedellä. Ei auttanut. Viimmeseksi vaihtoehoksi kävin lääkepussi ottamassa Buranaa ja panadoli coctailin. Siihen päälle gabrionit ja muut.

Töissä niin kiireinen,ja ressaava päivä. Nukahtelin pystyyn ja silmät sumenivat hetkeksi. Olin helvetin kipeä taas ja sinnittelin töissä. Se on aina yhtä epätoivoinen tunne kertoa työkaverille että mä en nyt pysty. Mun on vaan pakko maata. Tunnen siitä aina syyllisyyttä, vaikka tiedän ei pitäisi.  Silti, kyllähän se ärsyttää. Koitan kiskoa kahvia ja olla oksettamatta. Tänään toimin henk kohtasena avustajana,joten toisessa käsivarressa
 roikkuu ihminen jolle on pidettävä seuraa.
Taas tänään, mä vihaan mun sairautta.

Ja taas ylitöiksi. Pikainen,pakollinen kauppareissu. Ja sänkyyn. Ala selkää painostaa painava tunne ja päässä jyskyttää edelleen. Odotan vaan että kaikki helpottais. Mutta aina palaa sama tunne. Toivottomuus,millon tää loppuu?

Päivä mateli loppuun yhtä heikoin tuloksin. Väsymys painanut ja kivut kulkeneen vierellä. Silmiä pyyhitty tuskan kyyneleistä, lämmintä vettä haaskattu helpottakseen polttavaa särkyä, kaurapussin kanssa sikiöasennossa.  Niitä päiviä kun vain ainoa toive koko elämässä on kivun helpottuminen. En tarvitsisi mitään muuta. Mieli on toki ollut matalana,luonnolisesti kroonisen kivun takia.  

Nyt täytyy vaan odottaa että

Nukahtaa.

Kuvat : Google