Tiistai aamu ja toivon että yö olisi vienyt helvetin moisen pääkivun mikä edellisiltana paheni. Ei vienyt. Nukun melkeen pommiin, mulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa olla töissä. Ja mä oon ajallaan. Meinaan oksentaa pukuhuoneen vessaan, jossa valutan kasvoille kylmää vettä, otan estolääkkeen ( kyllä tässävaiheessa vasta, tiedän ei auta) ja töihin. Sikakiire,rankkaa ja hälinää. Kotiin. Verhot ikkunan eteen kylmäpussia kasvoille ja nukkumaan. Herään outoon puheluun,ja puhelun lopuksi itksen silmät päästäni. Itku provosoi pääkipua ja tuskahiki valuu otsalta. Kömmin vessaan ja makaan siellä odottaen oksennusta,jota ei tule. Päätä kivistää,pienikin ponnistaminen saa salamat lyömään pääkoppaan.. Meen suihkuun joka hetken helpottaa,(tai lääkket alkaa vaikuttaan) ja saan käytyä työkaverilla kylässä.
Sitten tulen kotiin istun koneella ja edelleen jyskyttää.
Pum pum pum
ja kohta makaan anturoissa Oulaskaankaa päivystyksessä, ja lääkäri on huolissaan mun paineista. Molemmat lukemat hyppii toisella sadalla. Tuntuu että pää irtoaa.
Onneksi on ihana lääkäri, saan pian lääkettä, asentohoitoa ja kylmää. Kohta alkaa helpottaa. Pitää kuitenki jäädä tarkkailuun paineiden vuoksi.
Ei mun tänään pitänyt olla täällä.
Sairaslomalla nyt. Loppuviikko. Pääkipu alkanut helpottaan. Kestihän se kolme päivää. Ponnistaminen saa edelleen tuskan viillot aikaseksi silmien taakse. Selkäsäryt ahdistelevat kohti päälakea. Auts, sattuu. Silmäluomet ja silmät on turvonneet niin että katsominen on sumeaa.
Hortton, elä iske minuun.
Huomena labraan tarkistuttaan arvoja.
Kipu ei kuole huutamalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti